Bobin isä, yksi Etelävaltioitten ylimystön suuria, valkoisia tukipylväitä, oli marssinut läpi maansa kongressin ja senaatin sävelen "Rahoja tääll' ei säästetä" tahdissa, ja seuraus oli, että hän erkani maailmasta jättäen leskensä, kolme nuorta tytärtänsä ja pienen pojan kokonaan riippuviksi Bobista, joka oli lapsista vanhin.
Monena lämpimänä kesäiltapäivänä, kun Bob ja minä meloimme pitkin Charles-jokea ja monena pakkasiltana istuessamme metsästysmajassani Kap Codin rannalla, juttelimme tulevaisuussuunnitelmistamme. Minä istuisin konttorissa hoitamassa Randolph & Randolphin suurta pankkiliikettä, ja Bob, kun niin tarvittiin, edustaisi isäni toiminimeä pörssisalissa. "Minä kuolisin ikävään konttorissa", oli Bobin tapana sanoa, "ja pörssisali on juuri se liesi, jossa mieluimmin paahdan maissikakkuni." Kun ihanat opintovuodet olivat lopussa, otti viisas terävä-älyinen isäni meidät konttoriin kuulustellakseen ja teki meille muutamia konstikkaita kysymyksiä. Ja ylpeitä me todella olimmekin, kun isäni sanoi: "Jim, sinä ja Bob olette viisaasti valinneet. Sinä, Jim, olet juuri oikea mies astumaan minun sijaani, ja Bob sopii kuin valettu seisomaan pörssisalin lattian ruudulla." Ylpeät me olimme, emme juuri niin paljon isäni päätöksen johdosta tulevaisuutemme suhteen, sillä me kyllä ennakoltakin tiesimme voivamme tulla asioissa toimeen, kuin sentähden, että oma päätöksemme oli saanut kannatusta mieheltä, jota me molemmat pidimme liikeasioissa niin erehtymättömänä kuin ikinä ihminen olla voi.
Bob oli silloin kahdenkymmenen kahden, ja minä vuotta vanhempi — minä, tuollainen laiha New Englandin poika, joka ei juuri voinut kauneudellaan kerskailla, mutta joka juoksukilpailuissa uskaltaa mitellä voimiaan kenen kanssa tahansa luotettavaisuudessa ja kestäväisyydessä; Bob, kaunis kuin päivä, kuusi jalkaa pitkä tervakengissä, suora kuin keihäs, vartalo kuin intiaanilla, kasvot puhtaat, miehekkäät, sydämelliset, vilpittömät, hymyilevät, sellaiset, jotka saavuttavat miesten ystävyyden ja naisten ihailun. Silmät hänellä olivat suuret ja pyöreät, tummanruskeat kuin englantilaisen bulldogin, käsittämättömät, lempeät ja samalla ankarat lapsellisine, kummastuneina ilmeineen; hänen nenänsä oli suora kuin mestarin muovailemassa kreikkalaisessa korkokuvassa, hienot, kaarevat huulet; sitten oli hänellä korkea, leveä otsa, jonka valkeutta lisäsi tuuhea, sysimustalta näyttävä tukka, mikä kuitenkin oli samaa harvinaista tummanruskeata väriä kuin silmätkin. Kauneinta kaikista oli kuitenkin Bobin tapa pitää päätään pystyssä. Ken kerran on nähnyt lauman kaksivuotiaita varsoja rehevää ruohoa kasvavassa hevoshaassa Kentuckyssä, kun neekeripoika pitkään viheltäen kutsuu niitä, muistaa varmaan, kuinka joku varsoista nostaa päänsä kenoon oikein kuullakseen, kutsuttiinko vai ei. Siinä ilmenevät sulous, voima, teeskentelemätön, luontainen johtajaominaisuus. Jotain sentapaista näkyi Bobinkin kaunismuotoisen pään asemassa, hänen notkeassa vartalossaan, ja sokea ja nahjus olisi tosiaankin se mies tai nainen ollut, joka ei heti olisi huomannut tämän miehen etevämmyyttä ja hallitsijaluonnetta.
Kuten juuri sanoin, oli Bob Brownley epäilemättä kauneimpia miehiä, mitä milloinkaan olen nähnyt, sitä paitsi oli hän luotettava, miehekäs, teeskentelemätön mies, rehellinen kuin teräs, rohkea kuin leijona ja paras toveri, mitä ystävä saattoi itselleen toivoa.
Raskas nuoruudenaika, jota painoi isän kuoleman aiheuttamat velvollisuudet pitää huolta ja hoitaa perheen tukalia taloudellisia asioita, oli kai syynä siihen, että Bob piankin liikkui uudella alallaan kuin kala vedessä. Molemmat me samana päivänä astuimme toiminimi Randolph & Randolphin palvelukseen, ja samana päivänä vuoden kuluttua kutsui isäni meidät konttoriin jotain selitystä varten. Kumpikaan meistä ei oikein tiennyt, mitä tuleman piti. Ihastuimme sentähden ikihyviksi, kun isäni sanoi:
"Jim, sinä ja Bob olette tosiaankin onnistuneet paremmin kuin osasin odottaakaan. Minä olen pitänyt silmällä teitä molempia ja tahdon sanoa teille, että se äly liikeasioissa ja ahkeruus, jota olette osoittaneet, olisi voittanut tunnustusta missä pankkiiriliikkeessä hyvänsä 'Kadun' varrella. Minä tahdon kiinnittää teidät molemmat toiminimen palvelukseen — Jimin, jotta hän perehtyisi kaikkiin asioihin täällä ja voisi sitten tulla minun seuraajakseni, ja sinut, Bob, ottaaksesi haltuusi toiminimen pörssiasiat."
Bob punastui ja kalpeni pelkästä ilosta ja tarttui isäni käteen.
"Minä olen teille sangen kiitollinen, sir, paljon enemmän kuin sanoin voin ilmaista, mutta ensin haluaisin puhua Jimin kanssa tästä ehdotuksesta. Hän tuntee minut paremmin kuin kukaan muu, ja minulla on mielessä jotain, josta tahtoisin keskustella hänen kanssaan."
"Puhu suusi puhtaaksi vaan, Bob", sanoi isäni.
"Niin, sir, asian laita on se, että tuntuisi paljoa paremmalta, jos saisin syöksyä tuohon pyörteeseen ja tulla toimeen omin neuvoin. Nähkääs, jos voisin ansaita vähän itse ja ostaa sitten itselleni paikan ja vähän sananvaltaa pörssissä, ja hankkia pienen omaisuuden, ei voitaisi sanoa, vaikka te kerran tarjosittekin minulle paikan liikkeessänne, että minun on ylenemisestäni kiittäminen ainoastaan teidän ystävyyttänne. Te tiedätte, mitä minä tarkoitan, sir, ettekä pidä minua tyhjänpäiväisenä ylvästelijänä, jos pyydän teitä kirjoittamaan yhden pörssipaikan hinnan minun laskuuni, uskotte minulle muutamia toiminimen tehtäviä sitten kun olen perehtynyt uuteen asemaani. Minä olen siinä tapauksessa yhtä kiitollinen teille ja Jimille, ja itselläni on oleva paljon hupaisempaa."