Perjantaina 13 p:nä: Romaani

by Thomas William Lawson

Ymmärsin Bobin tarkoituksen; isäni teki samoin, ja me suostuimme kernaasti hänen pyyntöönsä, vaikka isäni itsepintaisesti tahtoikin antaa Bobille jäsenyysmaksun lahjaksi, koska pörssin perussäännöissä oli määrätty, ettei hakija saanut tätä summaa lainata. Neljä vuotta senjälkeen, kun Bob Brownley oli saanut paikan ja sananvaltaa pörssissä, oli hän maksanut takaisin ne neljäkymmentätuhatta korkoineen päivineen. Hänellä oli sitäpaitsi viisikymmentätuhatta Randolph & Randolphilla, ja lähetti kotiin kuusituhatta dollaria vuodessa eläen itse, kuten leikillään sanoi "toimeen tulevan miehen vaatimuksien" mukaisesti. Bob oli sangen suosittu mies pörssissä, samoinkuin oli ollut koulussa ja yliopistossakin. Ja kolmenasatana päivänä vuodessa oli hänellä liiankin paljon tehtäviä. Paitsi Randolph & Randolphin tärkeimpiä tehtäviä, oli hänellä kahden sangen vaikutusvaltaisen joukkokunnan melkein kaikki salaiset luottamustoimet huolenaan.

Minä olin juuri täyttänyt kolmekymmentäkaksi vuotta, kun rakas vanha isäni äkkiä kuoli. Edellisten kuuden vuoden aikana olin valmistunut tämän tapauksen varalta, s.t.s. minä olin tottunut kuulemaan isäni sanovan: "Jim, ota viipymättä selko liikkeemme koneiston kaikista eri osista, jotta, jos minulle jotain sattuisi tapahtumaan, ei mitään häiriötä Randolph & Randolphin toiminnan suhteen sattuisi 'Kadulla'. Minä haluan niin pian kuin suinkin ilmoittaa maailmalle, että liikkeemme minun kuolemani jälkeen tulee jatkumaan samalla tavoin kuin tähänkin asti. Minä tahdon siis hommata sinut niitten yhtiöitten johtajaksi, joissa me olemme osalliset ja myöskin asettaa sinut isännöitsijä- ja holhoojavirkaani."

Isäni kuollessa ei siis tapahtunut pienintäkään häiriötä asioitten kulussa, eikä tämä rahamaailmassa huomiota herättänyt tapaus vaikuttanut vähääkään muutosta "Randolphin" nimellä kulkevissa arvopapereissa. Minä perin isäni koko omaisuuden, lukuunottamatta neljää miljoonaa, jotka hän oli määrännyt jaettaviksi sukulaisille ja hyväntekeväisyystarkoituksiin. Minä tulin johtajaksi liikkeeseen, josta minulla oli kahden ja puolen miljoonan vuotuiset tulot.

Taas pyysin Bobia liittymään toiminimeen.

"En vielä, Jim", vastasi hän. "Minä olen saanut jäsenyyteni ja minulla on noin sadantuhannen pääoma, mutta minä en tahdo sitoa itseäni, ennenkuin olen haalinut kokoon edes miljoonan omin neuvoin; sitten asetun sinun luoksesi, ukkoseni, ja tartun auran kurkeen siellä, ja jos silloin sattuisi joku kiltti tyttö tulemaan tielleni — niin, silloin on kyllä vielä aikaa antaa valtaa hellille tunteille."

Hän nauroi, ja niin tein minäkin. Bobin ystävät pitivät häntä melkein parantumattoman ujona naisten seurassa. Jokainen hänen tielleen osunut nainen, olipa tämä sitten vanha tai nuori, oli tuntenut hänessä tuota miehen lumousvoimaa, joka naisia niin vastustamattomasti viehättää: kunnian lakien johtaman sielun ja sydämen lämpimän kuin auringon hehku — mutta sitä hän itse ei ensinkään näkynyt huomaavan. Vaimoni — minä olin ollut naimisissa kolme vuotta, ja minulla oli kaksi pikku Randolphia, jotka osoittivat Katherine Blairin ja minun tietävän avioliiton merkityksen — vaimoni tapana oli sanoa: "Bob raukka, hän on sokea naisten suhteen, ja näyttääpä siltä kuin ei hän ikinä saisikaan näköänsä…"

"Näetkös, Jim", jatkoi Bob kovin totisena, "on olemassa pieni salaisuus, jota en koskaan ole sinulle ilmoittanut. Asian laita on se, etten minä ole vielä täysin luotettava — niin luotettava, että voisin esiintyä vanhan Randolph & Randolphin puolesta. Niin, naura sinä vaan, sinä, joka aina olet ollut niin luja ja vakava kuin vanha pronssiukko John Harvard yliopiston linnanpihalla, sinä, joka maanantai-aamuna tiedät sanoa täsmälleen, mitä olet tekevä lauvantai-iltana ja kaikkina välillä olevina päivinä ja öinä ja joka myöskin teet sen. Jim, senjälkeen kun aloin toimintani pörssissä, olen huomannut saman, Etelävaltioitten lapsille ominaisen pelihimon, joka piili iso-isäni veressä ja saattoi hänet, palatessaan eräältä New-Yorkin matkaltaan, vaikka hänellä ei ollut enempää maata eikä orjia kuin tarvitsi, panemaan peliin maansa ja orjansa — vieläpä nekin, jotka olivat isoäitini omia, jossa pelissä hän menetti kaikki, ja tämä tapaus muutti Brownleyn perheen koko tulevaisuuden, näitä samoja pelihimon mikroobeja on minunkin veressäni. Ja kun ne alkavat kalvaa ja kynsiä, on minun vaikea hillitä itseäni; ja, Jim" — nyt alkoivat suuret mustat silmät äkkiä säihkyä — "jos ne mikroobit pääsevät valloilleen, syntyy siitä häväistysjuttu pörssissä — usko se!"

Bob oli nakannut kauniin päänsä taaksepäin, ja hienot sieramensa laajenivat, aivankuin olisi hän vainunnut taistelua. Huulet avautuivat juuri senverran, että valkeain hammasrivien syrjät näkyivät ja silmien syvyydessä tuikahti tummanpunainen liekki tehden melkein samanlaisen vaikutuksen kuin yöllä katsellessa mustaa tietä pitkin äkkiä mutkan takaa vilahtaisi veturin merkkilyhty esiin.

Kaksi kertaa ennen, kauvan sitten, ylioppilasaikoinamme, olin sattumalta äkännyt tämän Bobin häijyn kiusaajan. Ensimäisen kerran, pelatessamme pokeria huoneessamme, kun muutamat luokkatoverit New-Yorkista olivat koettaneet parempien kassojensa avulla tehdä hänestä puti puhtaan; toisen kerran Pequot Housessa New Londonissa vähää ennen erästä yliopistojen kesken pidettävää kilpasoutua, jolloin eräs salaliitto Yalesta oli yhtynyt Bobia vastaan rahan ja pilkan voimalla kukistaakseen hänet. He saivatkin tuon muuten niin maltillisen nuorukaisen pois suunniltaan, ja hän peloitti minua, jolla oli käytettävänäni yhtä monta dollaria kuin hänellä senttiä, merkitsemällä tavattomia vetosummia, ennenkuin oli puhdistanut huoneen yalelaisista ja tullut järkiinsä kalpeat kasvot kylmän hien peitossa. Tämän tapauksen olin jo unohtanut, sillä ne olivat olleet mielestäni tavallisia hairahduksia, joihin kuumaverinen nuorukainen sellaisissa olosuhteissa helposti tekee itsensä syypääksi. Mutta kun katselin Bobia tänään hänen koettaessaan vakuuttaa minulle, ettei Randolph & Randolphin asiat olleet varmat hänen käsissään, täytyy minun tunnustaa ällistyneeni aikalailla. Minä olin pitänyt vanhaa opintotoveriani en ainoastaan ymmärryksen puolesta paraiten varustettuna miehenä, minkä konsanaan olin nähnyt, vaan myöskin mitä arimman kunniantunnon, sellaisen vanhoissa satukirjoissa esiintyvän kunniantunnon elähyttämänä miehenä enkä voinut ajatella hänen voivan joutua kiusaukseen menetellä vilpillisesti toisen omaisuudella. Minulla oli aina ollut tapana antaa Bobin tehdä kuten hän itse tahtoi, enkä siis nytkään enään koettanut houkutella häntä toiminimeemme yhtiötoverina liittymään.

Viiden vuoden kuluttua, jona aikana meille oli kauppa- ja yhteiskunnallisessa suhteessa käynyt niin hyvin kuin konsanaan Bob tai minä olimme voineet toivoa, aijoin uudestaan ottaa ystäväni lujille osoittaakseni hänelle nyt jo olevan ajan hänen toden teolla ruveta minua auttamaan. Mutta juuri silloin tapahtui jotain ihmeellistä — yksi niitä selittämättömiä tapauksia, joita Jumala näkee joskus hyväksi johdattaa lastensa teille — näille teille, jotka tähän asti ovat olleet suorat ja selkeät kuin kuninkaan tiet, joilla ei ole tarvis käyttää kiikaria nähdäkseen, mihin tie vie; yksi näitä tapauksia, jotka niitä jäljestä päin tarkastellessa käyvät yli ihmisen ymmärryksen.