"Niin, Bob, minä kyllä arvasin sinun tietävän, että nyt on aika herätä." Hän kumartui suutelemaan Bobin silmiä sydämellisesti ja innokkaasti kuin lapsi suutelee rakastamaansa olentoa.
Bob nousi hitaasti seisomaan. Näin hänen silmistään ja koko hänen ruumistaan puistattavasta vavahduksesta huomatessaan sanomalehden, että hän oli täydellisesti tajuissaan eikä ollut nukuttuaan unohtanut päivän tapahtumia. Hän suoristi vartalonsa, kohotti päänsä ja pullisti rintaansa — hetkiseksi vaan ja vanhan tavan mukaan. Sitten sulki hän Beulah Sandsin syliinsä ja painoi päänsä hänen olkapäälleen. Hän nyyhkytti kuin isä lapsensa ruumiin ääressä.
"Bob, Bob, sillä tavallako sinä kohtelet Beulahiasi, kun hän antaa sinun nukkua, jotta silmäsi oikein kirkastuisivat häiksi? Onko oikein käyttäytyä sillä tavoin tämän ystävällisen miehen läsnäollessa, joka tahtoo seurata meitä kirkkoon? Paha, paha Bob!"
Minä katselin häntä ja sitten katsahdin kauhistuneena Bobiin. Nyt alkoi minulle oikein toden teolla selvitä, että tämä nainen oli täydellisesti kuollut. Ensi hetkestä alkain olin tiennyt hänen ymmärryksensä valon sammuneen, mutta näkeminen vaikuttaa usein vahvemmin kuin tietäminen. Hän ei edes tuntenut minua. Hänen sielunsa oli kuollut kaikelle muulle paitsi sille miehelle, jota hän rakasti, jota hän kärsimyksensä pitkinä päivinä oli salassa jumaloinnut. Kaikesta muusta paitsi hänestä oli tyttö tietämätön kuin vastasyntynyt lapsi.
Kuullessaan sanat "häät" ja "kirkko" nosti Bob hitaasti päänsä tytön olalta. Tajusin hänen päätöksensä samassa hetkessä kuin katseemme kohtasivat toisensa; ymmärsin vastustamisen olevan hyödytöntä ja pelko ja kauhu sydämessä kuulin äänen, viihdyttävänä kuin isä pienelle lapselleen, puhuvan: "Niin, rakas Beulahini, minä olen nukkunut ihan liian kauvan. Bob on ollut paha, mutta hän tahtoo sensijaan nyt kiirehtiä. Ota hattusi ja takkisi, niin kiiruhdamme kirkkoon, muuten myöhästymme."
Iloisesti hämmästyneenä nauraen juoksi tyttö kaapille, jossa pieni harmaa hattu ja soma harmaa takki riippuivat. Bob otti ne naulasta ja ojensi hänelle.
"Ei sanaakaan enään, Jim", sanoi Bob käskevästi. "Jumalan ja ystävyytemme nimessä pyydän sinua, älä sano enään sanaakaan. Beulah Sandsin täytyy tulla vaimokseni, niin totta kuin löydän papin, joka vihkii meidät. Se on parasta. Se yksin on oikein. Sen tahtoo Jumala, mikäli minä voin oikean väärästä eroittaa. Joka tapauksessa sen täytyy tapahtua. Hänellä ei ole isää eikä äitiä, ei sisarta, ei ainoatakaan ihmistä, joka suojelisi ja puolustaisi häntä. 'Järjestelmä' on riistänyt häneltä kaikki elämässä, hänet itsensäkin, kaikki, Jim, paitsi minua. Minun täytyy koettaa voittaa hänet jälleen itselleen tai luoda hänelle uuden maailman, onnellisen maailman — onnellisen ainakin hänelle itselleen."
VII.
Eräs vanha pelaaja, joka oli koko elämänsä ajan viettänyt kuuntelemalla kierivän rulettikuulan ratinaa, sai kerran uhrattuaan viimeisen dollarinsa tuon armottoman tiikerin kitaan, onnettomuustoveriltaan kuulla pelihelvetin omistajan pitävän jalkaansa sähkönapin päällä, joten voi pysäyttää kuulan siihen, missä hänen panoksensa ei ollut. Hän sanoi silloin vaan: "Jumalan kiitos. Minä luulin tuon pääpetturin, jota kutsutaan Kohtaloksi, ja joka koko elämäni ajan on painanut jalallaan sähkönappia minun pelatessani, tehneen minulle tämän kepposen." Pitkälliset kärsimykset olivat saattaneet vanhan pelaajan turvautumaan filosofiaan, onnettomien raamattuun. Ihmisviekkautta vastaan taistellakseen hän vielä toivoi keinoja löytyvän, mutta Kohtaloa vastaan ei käynyt sotiminen.
Bob Brownley oli huomannut itsellään olevan huonon onnen, kun silmänsä avautuivat näkemään sen tosiasian, että hän oli joutunut puille paljaille ihmisten tekemän vääryyden tähden, mutta kun Kohtalo painoi sähkönappia hänen pelissään, havaitsi hän ihmisten aikaansaaman helvetin olevan vaan heikon jäljennöksen tämän rinnalla ja — taipui, taipui kuten taipuvat kaikki, jotka tuntevat elämän pelin — koska hänen täytyi. Bobin voimakas pää taipui, hänen raudanluja tahtonsa murtui, ja sielunsa kuiskasi nöyrästi: "Tapahtukoon sinun tahtosi."