Mutta juuri tällä loistoajalla alkoi se kateuden aiheuttama Peloponneesolais-sota, joka tuhosi tämän sivistyksen emäkaupungin, jos kohtakin se jonkun aikaa myöhemmin veti muutamia vaivaloisia itsenäisyyden henkäyksiä, kunnes Makedonian Filippos teki siitä tykkänään lopun.
Tämän tuhoisan sodan vaiheet on Thukydides kertonut, ja kertonut ne semmoisella tarkkuudella ja nerolla, että hän tämän kertomuksensa kautta on perustanut historiallisen "tieteen", sillä kohonnut nykyajan suurimpien historioitsijoin rinnalle, ja epäilemättä on muinaisajan "suurin" historioitsija.
Ennen häntä oli kylläkin Hellaassa löytynyt "kertojia", eikä Herodotoskaan tarumaisessa kirjoitustavassaan ollut näitä paljoa korkeammalla kannalla. Herodotoksen käsityksen mukaan oli historia ainoastaan kaikkien maailman tapahtumien kertominen: kritiikistä hän ei ensinkään tiedä mitään. Tätä vastoin on Thukydides sangen tarkka hänelle annettujen tietojen suhteen. Thukydides sanoo itse: "Mitä taas varsinaisiin sotatapauksiin tulee, en ole tahtonut mielivaltaisesti esittää vain sitä, mitä sattumalta olen kuullut, vaan sitä, missä itse olen ollut läsnä, tahi mitä muiden kertomuksien perinpohjaisen tutkimuksen jälkeen olen voinut pitää varmana. Paljon vaivaa on kuitenkin ollut päästä totuuden perille, koska ne, jotka tilaisuuksissa ovat olleet läsnä, useinkin kertovat asiaa eri tavalla, miten kukin eri puoluekannaltaan asiaa katselee, tahi miten on kyennyt tapausten menon muistissaan säilyttämään. Lukijasta tuntunee tämä kaikista tarumaisista koristeluista vapaa kertomus ikävystyttävältä; mutta jos kaikki ne, jotka haluavat saada varman käsityksen sekä menneistä tapahtumista että tulevistakin, mikäli ihmisolojen kiertokulun mukaisesti tulevat kehittymään enemmän tahi vähemmän menneiden tapahtumien kaltaisiksi, arvostelevat teokseni hyödylliseksi, on se saavuttanut riittävän tunnustuksen. Sillä tarkotukseni onkin, että tämä kirja olisi lukijoille mieluummin ainainen omaisuus, kuin hetkellinen huvitus" (1,22).
Helsingissä maaliskuussa v. 1912.
EMIL HÅRDH.
ENSIMMÄINEN KIRJA.
Ateenalainen Thukydides on kirjoittanut Peloponneesolaisten ja Ateenalaisten välisen sodan historian. Hän ryhtyi keräilemään aineksia heti sodan alussa, sillä hän aavisti sen tulevan siihenastisia sotia tärkeämmäksi ja merkillisemmäksi, nähdessään, mitenkä nämä molemmat kansakunnat tähän aikaan kaikin puolin vankasti kiireestä kantapäähän olivat sotatarpeilla varustetut, ja lisäksi vielä, miten kaikki muutkin Helleenit joko heti taikka jonkun ajan mietittyänsä yhtyivät toiseen tai toiseen taistelevaan puolueeseen. Ja tämä sota onkin epäilemättä valtavin liike, mikä on kohdannut niin hyvin Helleenejä kuin joitakuita läheisiä barbareja, jopa miltei koko ihmiskuntaa. Sillä joskin tämän sodan edellä käypiä ja vieläkin vanhempia tapahtumia etäisten aikain takia on mahdoton tarkalleen tutkia, niin luulen kumminkin, luodessani katseeni mahdollisimman pitkälle taaksepäin, luotettavista tosiasioista päättäen, niiden olleen vähäpätöisiä niin sotavarustuksissansa kuin muissakin suhteissa.
Hellaassa, kuten maata nykyisin kutsutaan, ei ollut muinoin vakinaisia asukkaita, vaan asuinpaikkoja muutettiin alituisesti. Oli näet tavallista, että tuumittelematta luovutettiin maa väkevämmälle. Siihen aikaan ei ollut mitään kansainvälistä kauppaliikettä, sillä matkustaminen sekä maitse että meritse oli vaaranalaista. Asukkaat koettivat maastaan saada ainoastaan elintarpeensa, eikä niinmuodoin säästövaroja koottu; ja kun ei kukaan, vihollista peläten, huolinut pysyväisemmin viljellä maataan, kun vielä suojaavia linnoituksia puuttui, niin eipä asuinpaikkojen muutto tuntunutkaan vaikealta. Luulihan sitäpaitsi jokainen missä tahansa voivansa hankkia itsellensä päivän elatuksen. Näin muodoin ei muinoin löytynyt suuruutensa eikä varallisuutensa kautta mahtavia kaupunkeja eikä liioin muita linnoitettuja paikkoja. Nämä asuinpaikkainmuutokset tapahtuivat eniten viljavimmissa maakunnissa, nykyisessä Tessaliassa, Boiootiassa ja suurimmassa osassa Peloponneesosta, ei kumminkaan Arkadiassa. Kun asuinmaansa hedelmällisyyden kautta jotkut suvut olivat hankkineet suurenpuoleisia varoja, syntyi tästä mullistuksia aikaan saavia rettelöitä, muun muassa juuri ulkonaisten hyökkääjien puolelta. Täten on Attika, johon sen huonon maaperän takia tällaiset rettelöt eivät ammoisista ajoista asti ole koskeneet, säilyttänyt vanhan väestönsä. Että asukkaiden vaihtuminen on estänyt muita maakuntia edistymästä samassa määrin, kuin Attika, todistaa sekin seikka, että muusta Hellaasta sodan tahi levottomuuksien sattuessa maanpakoon karkoitetut mahtimiehet kääntyivät Ateenalaisten puoleen ja saivat heiltä varman asuinpaikan. Kun pakolaisille näet suotiin kansalaisoikeus, kasvoi jo aikaisin kaupungin väkiluku, niin että myöhemmin, Attikan maakunnan tultua liian ahtaaksi, Jooniaankin lähetettiin siirtolaisia.
Muinaishelleenien heikkoutta osottaa minusta sekin seikka, ettei Hellas ennen Troian sotaa ryhtynyt mihinkään yhteiseen yritykseen. En luule edes, että vielä siihen aikaan koko maata kutsuttiinkaan Hellaaksi ja että tätä nimitystä ylipäätään tunnettiinkaan ennen Deukalionin pojan, Helleenin, aikoja, vaan että joka heimolla oli oma nimensä, joista varsinkin Pelasgos-nimeä käytettiin yleisessä merkityksessä. Vasta kun Helleen ja hänen poikansa olivat tulleet mahtaviksi Ftiootiksessa ja kun heitä kutsuttiin avuksi muihin kaupunkeihin, tuli Helleen-nimi muutamien heimojen yhteisnimitykseksi, saamatta kuitenkaan pitkiin aikoihin yleistä merkitystä. Tästä on meillä Homeeros pätevänä todistajana. Sillä vaikka hän eli paljoa myöhemmin Troian sotaa, ei hän sen vaiheita kuvatessaan tällä nimellä kertaakaan kutsu koko sotajoukkoa, vaan ainoasti Akilleyksen johdolla taistelevia Ftiootteja, jotka siis hänen mielestänsä olivat ensimmäiset Helleenit. Yleisnimityksenä esiintyvät hänen runoissansa Danait, Argiivit ja Akaialaiset. Eikä hän liioin puhu barbareista, joka mielestäni johtuu siitä, ettei näiden vastakohtana vielä Helleenejä kutsuttu millään yhteisellä erikoisnimellä. Kuten jo edellä olemme maininneet, eivät nämä kansanheimot, joilla, vaikkakin asuivat eri kaupungeissa, oli yhteinen kieli ja myöhemmin yhteinen nimi, ennen Troian sotaa ole ryhtyneet mihinkään yhteiseen yritykseen heikkoutensa ja kulkuneuvojen puutteellisuuden takia. Mutta tähänkin sotaretkeen he ryhtyivät vasta sitten, kun olivat tottuneet meriliikkeeseen.
Tarun mukaan oli Minoos ensimmäinen, joka oli hankkinut itselleen laivaston. Tämän avulla hän piti hallussaan melkein kaikkia nykyisiä Helleeniläisiä vesiä ja Kykladien saaria. Useimmat näistä saarista saivat hänen toimestansa ensimmäiset asukkaansa, kun hän niistä oli karkottanut Kaarialaiset ja asettanut poikansa niiden hallitsijoiksi. Mikäli tiedetään, hävitti hän niinikään voimiensa takaa merirosvot näiltä vesiltä, voidaksensa sitä varmenmin niitä verottaa.