Niin kauan kuin viholliset pysyivät Eleysiksen ja Triasiontasangon ympäristössä, toivoivat Ateenalaiset, etteivät viholliset kulkisi lähemmäs kaupunkia, koska he muistivat, miten Lakedaimonin kuningas Pausaniaan poika Pleistoanakskin, kun hän Peloponneesolaisten sotajoukolla hyökkäsi Attikaan Eleysikseen ja Trioohon saakka 14 vuotta ennen tätä sotaa, niiltä tienoilta oli palannut takaisin tunkeutumatta edemmäs, jonka tähden hänen olikin pakko paeta Spartasta, koska luultiin, että hän rahalahjoilla oli saatu peräytymään. Mutta nähtyänsä vihollisen sotajoukon Akarnain ympäristössä 60 stadionin päässä kaupungistansa, eivät Ateenalaiset enää hillinneet itseänsä; vaan kun heidän aluettaan julkisesti hävitettiin, jota nuoremmat eivät koskaan olleet kokeneet, eivätkä iäkkäämmätkään Meedialaissodan jälkeen, näytti tämä heistä tietysti hirmuiselta, ja kaikki, varsinkin nuoriso, arvelivat, että oli rynnättävä ulos vihollista vastaan eikä saisi olla väliä pitämätön. He kokoontuivat eri ryhmiin, joissa vallitsi suuri erimielisyys, kun toiset kehottivat hyökkäykseen, toiset taasen kielsivät. Kaikenlaisia ennustuksiakin levitettiin, joita mielenkiinnolla kuunneltiin. Varsinkin kehottivat Akarnailaiset, koska tiesivät olevansa jommoinenkin osa Ateenalaisesta sotaväestä, hyökkäykseen, kun heidän maansa oli hävityksen alaisena. Tästä oli kaupunki kiihdyksissä ja viha Periklestä vastaan kova. Ei enää muistettu hänen entisiä kehotuksiaan, vaan moitittiin, ettei hän, vaikka oli päällikkö, johtanut sotajoukkoa ryntäykseen, ja häntä syytettiin kaikista heidän kärsimistänsä onnettomuuksista.
Vaikkakin Perikles näki kansalaistensa paheksuvan olevia oloja ja kantavan vihaa mielessään, ei hän kuitenkaan kutsunut kansaa minkäänlaiseen kokoukseen, koska hän yhä vaan katsoi olevansa oikeassa hyökkäyksen kieltämisen suhteen, jotteivät kansalaiset vihan vimmassa yhteisesti tekisi mitään ajattelematonta. Hän vaan koetti mitä huolellisimmin valvoa rauhan säilyttämistä kaupungissa. Hän lähetti kuitenkin tuontuostakin ratsumiehiä estämään vihollisia tunkeilijoita hävittämästä kaupungin läheisyydessä sijaitsevia peltoja. Tapahtuipa pienoinen ratsutappelukin lähellä Frygiaa yhden Ateenalaisen, Tessalialaisten avustaman ratsumiesjoukon ja Boiootialaisten ratsumiesten välillä, jossa Ateenalaiset ja Tessalialaiset eivät olleet tappiolla, kunnes Boiootialaisille tuli avuksi raskasaseisia, jolloin Ateenalaisten täytyi paeta; kuitenkin kaatui tässä tappelussa vain pieni määrä näistä. Ruumiit korjasivat he samana päivänä sopimuksetta. Peloponneesolaiset pystyttivät seuraavana päivänä voitonmerkin. Tämän Tessalialaisen apujoukon saivat Ateenalaiset vanhan sopimuksen mukaan, ja sen muodostivat Larissalaiset, Farsalolaiset, Kranonilaiset, Pyrasiolaiset, Gyrtoonilaiset ja Ferailaiset. Heitä johti Polymeedes ja Aristonus Larissasta, kumpikin eri puolueista, ja Menon Farsaloksesta. Joka kaupungilla oli muuten omat päällikkönsä.
Kun eivät Ateenalaiset käyneet taisteluun heitä vastaan, läksivät Peloponneesolaiset Akarnaista ja hävittivät muutamia muita Parnes ja Brilessos vuorten välissä sijaitsevia paikkakuntia. Heidän vielä ollessansa maassa, lähettivät Ateenalaiset valmiiksi varustetut 100 laivaansa purjehtimaan ympäri Peloponneesosta 1,000 raskasaseisen ja 40 jousimiehen miehittäminä. Näitä johti Xenotimoksen poika Karkinos, Epikleyksen poika Prooteas ja Antigeneen poika Sookrates. Nämät lähtivät merimatkallensa täten varustettuina, Peloponneesolaiset puolestansa viipyivät Attikassa, niin kauan kuin heille riitti ruokavaroja, mutta lähtivät sitten paluumatkalle Boiootian kautta eivätkä samaa tietä, kuin olivat tulleet. Kulkiessaan Oroopoksen sivutse, hävittivät he Graikee nimisen maan, jota Ateenan alamaiset Oroopolaiset viljelivät. Saavuttuansa Peloponneesokseen, hajaantuivat he kukin omaan kaupunkiinsa.
Heidän lähdettyänsä, asettivat Ateenalaiset vartijoita maalle ja merelle, ollaksensa täten varuillansa koko sodan aikana. Linnassa säilytetyistä rahoista päättivät he ottaa 1,000 talenttia, mutta toistaiseksi olla käyttämättä niitä ja suorittaa sotakulungit muilla tuloilla. Jos joku sanoisi tahi ehdottaisi, että näihin rahoihin kajottaisiin muutoin, kuin vihollisten uhatessa kaupunkia laivastolla, ja kun oli pakko puollustautua tätä vastaan, määrättiin hänelle kuolemanrangaistus. He päättivät niinikään vuosittain valita 100 parasta kolmisoutulaivaa ja niille päälliköitä, joita laivoja saman rangaistuksen uhalla ei saisi käyttää muulloin, kuin edellä mainittujen vaarojen uhatessa, nimittäin suurimmassa hädässä.
Nuo mainituissa 100 laivassa Peloponneesoksen rannikoita pitkin purjehtivat Ateenalaiset, joitten avuksi oli tullut 50 Kerkyyralaista laivaa ja muitakin sikäläisiä liittolaisia, tekivät hävitysretkiä sinne ja tänne. He astuivat maihin Metooneessa Lakoonikan alueella, ja tekivät hyökkäyksen muureja vastaan, jotka olivat heikkoja ja ilman puollustajia. Mutta Telliksen poika Spartalainen Brasidas, joka oli vartioimassa näillä tienoilla, tuli saatuansa tiedon tästä, 100 raskasaseisella avuksi. Hän tunkeutui läpi Ateenalaisten leirin, näitten ollen hajallaan ja muureja ahdistamassa, pääsi Metooneeseen menetettyänsä muutamia miehiä, ja pelasti siten kaupungin. Tämän urotyön takia hän oli ensimmäinen, joka tässä sodassa sai kiitoslauseen Spartassa.
Ateenalaiset purjehtivat täältä edemmäs pitkin rannikoita, astuivat maihin lähellä Feiaa Eeliksen alueella, hävittivät maata kaksi päivää ja voittivat taistelussa 300 Koilee-Eeliksestä ja muualta Eeliksen läheisyydestä avuksi rientänyttä valiosoturia. Kun äkkiä nousi kova myrsky, joka heitä maakunnassa, jossa ei ollut satamia, pahoin ahdisti, niin nousivat useimmat laivoihin ja purjehtivat Iktys nimisen niemen ympäri Feian satamaan. Mutta Messeenialaiset ja moniaat muut, jotka eivät ehtineet astua laivoihin, kulkivat maitse ja valloittivat Feian. Myöhemmin otettiin he laivoihin, jotka sillä välin olivat purjehtineet niemen ympäri, ja poistuivat Feiasta, sillä suuri EeliIäinen sotajoukko oli tullut sille avuksi. Ateenalaiset purjehtivat yhä pitkin rantoja ja hävittivät muita seutuja.
Samaan aikaan lähettivät Ateenalaiset Lokrikseen, Euboialle suojelukseksi, 30 laivaa, joita johti Kleiniaan poika Kleopompos. Soturit astuivat maihin ja hävittivät moniaita rantaseutuja ja valloittivat Tronionin. He ottivat panttivankeja näiltä ja voittivat lähellä Alopeeta avuksi rientäneet Lokrilaiset.
Sinä kesänä karkoittivat Ateenalaiset asukkaat Aiginasta lapsineen ja vaimoineen, väittäen heidän olleen suurimpana syynä sotaan. Koska Aigina Peloponneesoksen läheisyyden takia näytti heistä epävarmalta, ottivat he sen itse haltuunsa, ja lähettivät jonkun ajan kuluttua sinne asujia. Karkoitetuille Aiginalaisille antoivat Lakedaimonilaiset Tyrean asuinpaikaksi ja maaseudun viljeltäväksi, sekä vihamielisyydestä Ateenalaisia vastaan että myöskin kiitollisuudesta Aiginalaisten avusta maanjäristyksen tapahtuessa ja Heilootain kapinassa. Tyrealainen maa sijaitsee Argeian ja Lakoonikan rajalla ja ulottuu aina mereen saakka. Osa Aiginalaisia asettui sinne asumaan, toiset hajaantuivat muuhun Hellaaseen.
Tänä kesänä tapahtui jälkeen puolenpäivän uuden kuun aikana, ainoa tilaisuus, jolloin se voi tapahtua, auringon pimennys, joka päättyi auringon oltua sirpin näköinen ja moniaitten tähtien tultua näkyviin.
Tänä samana kesänä valitsivat Ateenalaiset kestiystäväksensä ja kutsuivat luoksensa Abdeeralaisen Pyteen pojan Nymfodooroksen, jonka sisar oli naimisissa Sitalkeen kanssa, ja joka oli suuressa suosiossa tämän hallitsijan luona. He olivat ennen pitäneet häntä vihollisena, mutta koettivat nyt hänen avullansa saada liittolaiseksensa Trakian kuninkaan, Teereen pojan, Sitalkeen. Tämä Teeres, Sitalkeen isä, oli ensimmäinen, joka hankki Odrysoille suuren valtakunnan, johon kuului suurin osa Trakiaa; sillä suuri osa Trakialaisista on itsenäisiä.