— Vai niin se käski kutale!
Muiden mentyä oli Rummukais-Risto jäänyt vielä tupaan. Hän istui peräpenkillä ja puhalteli ilmaan paksuja haikuja kaupungista ostamastaan mahorkkatupakasta uudella, lautamiehen lahjoittamalla piipulla.
Jonkun ajan kuluttua tuli eteiskamaristaan tupaan lautamies Taavetti
Mutanen.
Hän taputti Ristoa olalle ja sanoi:
— Sinä olet kunnon mies, Risto, sinä. Saitpa pässistäkin hyvän hinnan. Ja nyt kun on saatu nämäkin rukiit kuhilaalle näin vähällä vaivalla, niin kannattaapa tässä ottaa pieni ryyppy. Tulehan, Risto, tänne eteiseen, niin saatpa nähdä, että vielä sitä vieraanvara lautamies Mutasen lahvin pohjalla hilkkaa…
KUMMIN LAHJA.
Pehtori Härmäläinen oli ollut naimisissa jo kolmattakymmentä vuotta. Hän oli nuorena naimattomana miehenä tullut sinne Lahden kylälle jostain kaukaa Kuopion takaa, nainut naapuritalon tyttären ja ostanut siitä vierestä itselleen sievosen maatilan. Ennen sinne tuloaan oli hän palvellut jossain suuremmassa hovissa pehtorina, ja sen saman arvonimen sai hän pitää koko ikänsä.
"Pehtori Härmäläinen" oli tunnettu yli koko pitäjän ja sen ulkopuolellakin, sillä hän, vaikka ei ollutkaan käynyt kouluja, oli hankkinut itselleen tavallista suuremman talonpoikaissivistyksen, niin että hän oli ensimäisiä miehiä kunnan ja kylän yleisissä luottamustoimissa. Hän oli jo heti naimisiin mentyään puuhannut kyläänsä ylemmän kansakoulun, eikä kukaan voinut kieltää, että sen perustamisesta lankesi suurin kunnia juuri hänen osakseen. Ja jonkillaiseksi tunnustukseksi tästä oli hän saanut olla koulun johtokunnan puheenjohtajana sen perustamisesta asti.
Yhdessä ainoassa asiassa ei onni kuitenkaan ollut hänelle myötäinen. Heillä ei näet ollut ainoatakaan lasta, hänellä ja emännällään nimittäin, kummanko sitte lie ollut syy.
— Eikä siinä näy mikään auttavan, sanoi pehtori väliin leikillään.