Kasvattipoika heillä tosin oli ollut, mutta sekin oli kuollut viisitoistavuotiaana pari vuotta sitte eikä uutta tullut enää otetuksi. Ja tältä kasvattipojalta oli jäänyt melkein uusi lammasnahkainen turkki, semmoinen tavallinen kaulusniekka, jonka päällys oli puolivillaista, kotikutoista harmaata. Ja tämä turkki se oli jo useamman kerran pehtorin mieltä karvastellut, ja silloin tällöin tapasi hän kysyä emännältään, että mitä sillä tuolla turkinperulla tehdään, kun sitä ei viitsi myydäkään, ja että se happanee kesät talvet siellä aitan seinällä.
Vaikkei pehtori Härmäläinen suinkaan ollut mikään turhantarkka, piti hän kuitenkin aina kiinni hyvästä ja järkiperäisestä taloudellisesta järjestyksestä ja tahtoi, että kaikkien asiain hänen talossaan tuli olla paikallaan ja hyvässä kunnossa. Ei mitään tarpeellista saanut puuttua eikä taas saanut olla mitään tarpeetonta.
Mutta nyt oli tuo keskenkasvuisen pojan turkki ollut jo kotvasen hänen silmätikkunaan ja siitä oli tavalla tahi toisella päästävä irti.
Ja ennen pitkää tarjoutuikin siihen oivallinen tilaisuus.
Se pehtorin puuhaama kansakoulu oli siinä aivan naapurina, ja pehtori ja sen koulun opettaja olivat jo kauvan olleet mitä parhaita ystäviä ja naapuruksia. Ja ne olivatkin molemmat melkein yhdenikäiset, samankokoiset ja isomahaiset ukonköllykät ja aina ne olivat olleetkin yksissä niin hyvin kouluasioista keskustelemassa kuin leikin laskussa höyryävän vesilasin ääressä, mihin harvoin jäi sekottamatta jotain punertavaa. Se oli vaan heillä ero, että kun varakkaalla pehtori Härmäläisellä ei ollut yhtään perillistä, oli niitä tuolla köyhemmällä kansakoulunopettajalla sen sijaan kokonaista kymmenen.
— Sekö niitä lie sinulle siunannutkin! nauroi pehtori usein, kun asiasta tuli puhe.
— Ja rouvan pitää jo viimeinkin heretä! lisäsi hän leikillään niiden perillisten äidille.
Tämän opettajan vanhin poika kävi kaupungissa herraskoulua ja saattoi olla jotenkin samanikäinen kuin pehtorin kasvattipoika oli ollut kuollessaan. Ja vaikka pehtori olikin kuullut, että se siellä koulussa oli vallaton ja teki kaikellaisia koiruuksia opettajilleen, niin tykkäsi hän kuitenkin siitä pojasta, sillä se oli muuten niin vilkas ja kuului olevan hyväpäinen.
— Siitä Anterosta pitää sinun kouluttaa pappi, oli pehtori useamman kerran opettajalle sanonut, huolimatta siitä että itse oli ollut alituisessa riidassa oman pitäjänsä rovastin kanssa.
Ja eräänä huurteisena talvipäivänä vanhan ja uuden joulun välillä juolahti pehtori Härmäläiselle mieleen, että hänpä lahjottaakin sille opettajan Anterolle sen kasvattipoikansa lammasnahkaturkin. Sehän on vielä lisäksi hänen ristipoikansa ja tulisihan tuo siten siinäkin suhteessa velvollisuus täytetyksi. Eikä hän muistaakseen ollut kumminvelvollisuuttaan vielä täyttänytkään. Olihan hän tosin Anteron synnyttyä antanut sen äidille markan hammasrahaa. Vaan se taisi olla liian vähä. Ja jos siitä vielä kerran maailmassa mies tulisi, niin ehkäpä muistaisi, varsinkin jos pappi…