Hän nousee reestään astumaan, sillä ruunakin astuu. Saahan tuosta hiukan lämpöä, ja onhan se helpotus ruunallekin, on, on… Huh, huu!… Kovinpa on pakkanen, kovin on pakkanen. Ihan näppiä hivelee, vaikk'on hyvät rukkaset. Sitäkö se eukko liekin kintrannut tänne jäiseen korpeen ja vielä pyhäiltana. Vaan lupasipa norrikupin, lupasipa… Sanoi että jos saat saunapuita, niin annanpa kupposen, ähä… Vaan mahtaako se antaa? Kyllä sillä saattaa vielä vähä olla, koskapa niin taiten lupasi… Mutta enpä olisi lähtenyt, enpä, jollei olisi huomenna sinne hirrenvetoon… Vaikka hyväähän se kupponenkin tekee näin kylmässä… Huu!
Jumpru-Antti sitoo parkkiturkkinsa ympärillä olevan vyön vähä tiukemmalle ja lyödä läiskyttelee sitte käsiään yhteen lämpimikseen. Ajattelee mielessään, että sitte kun hän puukuorman kanssa on ajanut saunan eteen ja vienyt ruunan talliin ja tehnyt sille apetta, menee hän tupaan eikä virka kupposesta mitään. Älyääköhän se pyytämättä?… Vaan jos ei anna, niin panen ruunalle koko vakallisen jauhoja, maurutkoon sitte… Antaa se kuitenkin eukko… Panen kaksi palaa sokeria ja hämmennän sillä uudella ostolusikalla. Ja sitte juotuani vasta puran kuorman… Joutaahan se eukko huomenna saunassaan lämmitellä.
Ruuna töksähtää seisomaan ja herättää Jumpru-Antin mietelmistään. Siihen loppuivat viimeisen ajon jälet vesakkoahon alle syvälumisen suon reunaan.
— Vainu sillä lie tuolla ruunalla tahi hyvä muisti… Otappa ja seisatu ihan tähän samaan paikkaan, mihin viime kerrallakin, vaikka lumi on juoksuttanut jalaksen jälet umpeen. Hyvä se on tämä hevonen mulla…
Siinä oli aivan lähellä viime kesäisen kasken vieressä Jumpru-Antilla rankaläjä, koivuja ja leppiä, jotka hän syysrospuutalla oli saunapuikseen talven varaksi keräillyt kaskesta ja muualta. Tosinhan se talokas oli rengeillään parhaat kaskipuut omiksi tarpeikseen ottanut, mutta heittipäs vähä hänellekin vanhalle? Ei ole niinkään paha mies kuin sanovat.
Lunta oli satanut rankaläjän päälle, ja hän potki sitä jaloillaan päästä ja toisesta, että enin lumi kariseisi. Tuonne kymmenkunnan sylen päähän oli hän jättänyt ruunansa; mikäpä sitä kehtasi ajaa tähän tiheään ja lumiseen vesakkoon. Yltäpäältä oli hän kyllä itsekin lumessa, ja sitä paholaisen liitua oli jo solunut vasempaan rukkaseenkin, niin että täytyi hieroa sormenpäitä vastakkain. Vaan eikö tuo tuossa työssä lämminne…
Hän kantoi rangan kerrallaan rekeensä. Ruuna siinä vaan puun juurella seista lurvotti ja katsella töllisteli. Jumpru-Antti kerran katsoi, oliko rinnuste löyhtynyt, ja ruuna retkautti korvansa taaksepäin.
— Luimisteletko pakana!… So, soo!… Olehan nyt, olehan nyt!
Siitä oli jo kerran ennenkin otettu samasta rankaläjästä eikä se vielä nytkään mahtunut yhteen kuormaan kaikki. Kauvempana ahon takana oli vielä muutamia samallaisia. Ja Jumpru-Antti ajatteli itsekseen, että näistä sitä ehkä riittääkin saunapuiksi sulaan kesään asti. Olipa hyvä, kun tuli syksyllä läjätyksi, olipa toki hyvä… Maistuu se nyt norrikuppikin…
Hän ei pitänyt kiirettä, mutta sai kuitenkin viimein kuormansa täyteen. Ei hän latjannut sitä kuitenkaan ihan kukkuroilleen, se olisi liika rasitus vanhalle ruunalle näin pakkasella. Nuoritti sen kahteen kolmeen kertaan tiukasti tervasnuoralla ja tutki sitte joka puolelta, että mahtaisiko se kestää siellä kivikossa ja kannokossa hevoshaan aholla, josta tuuli oli juoksuttanut lumen melkein paljaaksi.