— Hei, ruuna, viinapaikkaan! ärjäsi hän leikillään, hypättyään poikkiteloin kuorman päälle, ja alkoi karistella lunta kengistään koputtelemalla niitä rekeä vasten.
Ja ruuna läksi astua könäämään kotiin päin kuin vanhus, joka ei pienistä kiirehtimisistä välitä.
Jumpru-Antti istuu siinä kuormansa päällä tyytyväisenä ja hyräilee jotain virrenvärssyä, mutta samalla juohtuu hänelle mieleen eukko… ja sauna… ja ruunan ape… ja norrikuppi, joka siellä kotimökissä höyryävänä häntä vartoo.
Väliin vilkasee hän huurteiseen, kuulakkaan metsään, ja sieltä lumirintaisten kuusten välistä pilkistelee hänelle hopeainen kuu ja aina se näyttää katsovan hänen silmiinsä… Mikähän se lienee tuokin mokoma… Eivät selitä allakassakaan, vaikka sen siihen painavat. Ja tuokin Otava se siellä yhä seista mollottaa kuin mikäkin ikään… Eivätkä edes putoa. — Ahaa! Jopas putosi yksi, ja ihan tuonne tielle. Hei, ruuna, nukutko sinä!
Se oli tietysti vaan tavallinen lentotähti, ja Jumpru-Anttikin arveli, ettei sitä sieltä lumesta kuitenkaan löytäisi… eihän niitä ollut löytynyt ennenkään… mitä lienevät silmänkäännättimiä.
He olivat jo tulleet paremmalle metsätielle ja ruuna pisti viettävämmissä paikoin pieneksi hölkäksi.
— Ka, ka, johan sillä on kiire kotiin. No lönkytähän sitte!
Ja kotvasen natisee lumi rautapohjaisen jalaksen alla, ja vanhan ruunan sieramista leyhyy harmaja huuru terästiukkaan talvi-ilmaan. Tähdet palavat ja säkenöivät pohjattomalla taivaalla ja luminen metsä seisoo kimmeltäen ja liikkumatta.
Jumpru-Antti on pistänyt ohjaksen perät rankojen väliin ja käynyt kuormansa päälle kahanreisin istumaan ja siitä sitte heittäytynyt selälleen. Sillä kyllä se osaa ruuna yksinäänkin, päätteli hän ja tuijotteli vaan syvälle taivaalle ja mietiskeli yhtä ja toista mielessään. Tuonne sitä pääsee pian hänkin tähtien taakse… eikö vaan liene sielläkin talvella kylmä… hän on jo vanha mies. Mutta sitte jäisi hänen eukkonsa yksin… ja ruuna… Hyvän sattuikin saamaan eukon osalleen… harvoin rähisee ja kun et ole tietääkseenkään, niin… ja lupasi norrikupinkin hänelle, kun toisi saunapuita. Ja hyvä se on ollut tämäkin ruuna, palvellut jo lähes parikymmentä vuotta… ja se kun vielä on niin hyvätapainen ja niuha syömään… ei potki eikä pakene ja osaa vaikka yksin…‘
— Prtuu!… Prtuu, ruuna! So, soo! No nyt se kele hyvänsä teki… eikös perhana vetänyt tuohon hirren nenälle… ja kun ne hilaavatkin niitä hirsiään ihan tiehen kiinni… Prtuu!