Ruuna on seisahtunut ja Jumpru-Antti kaivautunut ylös lumesta. Hän oli poksahtanut päälaelleen hankeen ja saanut lunta suuhunsa ja silmiinsä ja rukkasiinsa. Hän syleksi! ja pyyhkii turkinhihalla kasvojaan ja pudistelee lunta rukkasistaan ja ähkyy. Sitte menee hän reen toisella puolen. Se on vielä kallellaan, melkein kaatumaisillaan, toinen jalas tien viereen vedetyn paksun hirren nenällä. Jumpru-Antti kömpii takaisin kuorman yli ja kiskasee rekeään kaustosta minkä jaksaa. Ja vierähtää se viimein toinen jalaskin tielle.

— Eihän tuossa nyt toki tullut tuon kummempaa, ei kaatunut edes kuorma, puheli hän itsekseen ja hyppäsi kuormalleen ja nykäsi ohjia.

— Prtuu!… Mitä hiivattia!…

Reki tuppautuu kääntymään poikittaisin tielle, vaikka ruuna astuu keskitietä. Jumpru-Antti nousee katsomaan ja kiroaa.

— Sekö kehveli sen nyt tuon saverikon katkasi!…

Vanha koivunvesasta väännetty oikeanpuoleisen aisan saverikko oli taittunut siihen hirren nenää vasten ja aisa lerpatti nyt aivan irrallaan. Jumpru-Antti ei ollut sitä ensin huomannut ja se häntä nyt hirveästi sapetti.

— Mistä minä nyt tässä tulipalopakkasessa uuden saverikon?… Eikä tätäkään kuormaa passaisi tähän tielle jättää. Eipä se ruuna ennen tätä tehnyt… Vaan hittoko tässä muukaan auttaa kuin että riisu ruuna ja taluta kotiin ja käy sitte aamupuhteella hakemassa…

Häntä suututtaa ja hän repäsee ruunalta rinnusteen auki, viskaa tuomisen kotitekoluokin kuorman päälle ja lähtee ohjaksista taluttaa retuuttamaan ruunaa länkineen mäkivöineen.

— Tämä se nyt vielä piti sattua…

Mutta sitte juolahtaa hänelle yht'äkkiä mieleen jotakin ja hän pysähtyy ja miettii hetkisen ja pyöräyttää ruunan takaisin rankakuormalle päin.