— Ei se eukko anna sitä norrikuppia, jos ei saa saunapuita. Leikkaanpa narun päästä saverikoksi… vaikka onkin uusi kauppamieheltä ostettu nuora… ja en virka eukolle mitään… mistäpä se sen saisi tietää.
Jumpru-Antin katse käy vähä kirkkaammaksi ja hän alkaa siinä ruunalleen hyräillä jotain nuorempana oppimaansa rekilaulun säveltä. Leikkaa puukollaan pätkän sen nuoran päästä, jolla oli nuorittanut kuormansa, ja laittaa siitä tilapäisen saverikon.
— Kyllä se nyt mökille asti kestää…
Sitte valjastaa hän ruunansa uudelleen ja sille puhelee:
— So, so, ruuna! Elähän nyt… Vai sitäkö ihmettelet, että panen uudestaan aisoihin… Pianpa päästään perille, pian päästään… ja minä panen appeeseesi roppakädellä jauhoja eukosta salaa… vaikka antaisi sen kupinkin.
Taas vitisee jalaksen, alla lumi ja ruuna astua lönkyttää verkkaan ja Jumpru-Antti pitää varansa, ettei se kiviin eikä kantoihin toista kertaa… eikä hirren neniin. Saattaisi pahimmassa tapauksessa kaataa koko kuorman ja se olisi siitä hangesta iltamyöhällä ottamaton paikka… ja se norrikuppikin jäisi saamatta…
Kelmeä kuu yhä ahoille kimmeltää, ja ruuna hökäsee aina mäkien alla pari kertaa huurua valoisaan pakkaseen. Siellähän se viimein kiiluu mökin tulikin ahon laidassa. Siinä on vähä loivaa rinnettä ja ruuna panee juoksuksi. Pian se on pyörähtänyt navetan sivutse saunan eteen. Ja siihen se seisattuu.
— Päästiinpäs, päästiinpäs! ilkkuu Jumpru-Antti itsekseen. — Vaan eipäs näy eukkoa… Vienpä ruunan ensin talliin ja teen appeen.
Hän riisuu ruunansa ja taluttaa sen talliin ja panee päitset päähän ja sitoo sitte marhaminnasta soimeen. Menee tupaan ja näkee siellä eukkonsa rukin ääressä istuvan. Ottaa mitään virkkamatta aitan avaimen pankkopatsaan naulasta ja sieppaa porstuasta mennessään jauhovakan ja astuu aittaan.
— Panenpa kun panen ruunalle jauhoja… kolme… menköön neljäskin kamahlollinen. Tulihan tuohon säkkiin lovi, vaan tuskinpa eukko sitä huomaa…