Hän vie vakan talliin ja käy noutamassa korsusta silppuja ja kaataa ne aperuuheen. Hämmentää jauhot siihen ja sotkee ja vatvoo sitä kymmenisen minuuttia, tiputettuaan vähä rankkia sekaan.
— Saa se nyt ruuna hyvän illallisen… eipä ole saanut pitkiin aikoihin näin särpimekästä… so, soo!… Härppääppäs nyt mahasi täyteen, niin jaksat paremmin niitä hirsiä huomenna…
Hän oli saanut appeen pilttuuseen, kannettuaan ensin ruunalleen ämpärillisen vettä, tullut ulos ja pannut tallin oven hakaan.
Taivas on yhä kirkastunut, kuu kurottautunut ylemmä ja tähdet vilkuttavat entistään veitikkamaisemmin silmää.
— Kyllä taas tulee yöksi jumalaton pakkanen… kunhan ei ruunaa vilustaisi… Huu! Terhenti melkein käymään käsiin tuo kylmä… Hyvää se tekee lämmin norrikuppi…
Jumpru-Antti astuu mökkiinsä ja alkaa riisua turkkiaan. Rykäsee.
— Lienet kaatunut… lumessapa on turkkisi, sanoo eukkonsa.
— Enkä kaatunut… mistä lie karissut puista. Vaan onpa siellä turkasen kylmä… Hy-yy… Ihan otti vanhojen luiden päälle.
Hän ripustaa turkkinsa naulaan ja rukkasensa orren nenälle kuivamaan ja ajattelee, että eiköhän tuo eukko jo arvaisi… Siinä se näkyi pannukin liedellä lekottelevan, niin mehevän ja hyvänsuovan näköisenä kupsotti hiiloksessa.
— Ryyppää vähä väriä kylmääsi, sanoo eukko ja menee kaatamaan kahvia.