Jumpru-Antti istuu pöydän päähän penkille ja kaivaa tupakkavehkeet esiin. Tuumaa itsekseen, että mitähän se eukko sillä meinaa kun ei pannutkaan siihen sitä lusikkaa ja kun vielä kävi hakemassa kahvimaitoakin. Ehkäpä antaa vasta toiselle kupille…
Hän härppäsi kuppinsa ja sanoi että olipa se hyvää. Vaan ei näy ei kuulu mitään toisellakaan kupille parempaa. Unehtikohan se ämmä?… Oliskohan kysyä… ja mitäpä tuosta jos kysyykin…
— Eikös sulla ollut sitä norrin lämmikettä?… Sydäntä tässä vähä etoo…
— Se kävi tuo Mäenpään mökin mummo hakemassa sen viinan linjamentikseen… kuuluu hierottavan… Ja toihan tuo tullessaan topan sikuria.
Jumpru-Antin suupieli vähä venähtää ja siellä sydänalassa kiemurtelee niin omituisesti. Hän ei virka mitään, vaan nousee pöydästä ja ottaa hattunsa ja rukkasensa.
— No elähän nyt… elähän nyt suutu!
Enhän minä sille kaikkia vainenkaan antanut. Heitin sinulle tilkan rahduksesi.
— Meinasin vaan purkaa sen kuorman, sanoo Jumpru-Antti harvakseen ja jää siihen ovensuuhun seisomaan.
Kääntyi kuitenkin ovelta takaisin. Ja kun eukkonsa oli kaatanut kupin puolilleen kahvia ja tuonut sen uuden pienen ostolusikan ja hän sillä itse sokeripalat sulaksi sakottanut ja kun siihen kuppiin sitte oli kaadettu pullon pohjalta kirkasta viinaa, niin heltyi Jumpru-Antti mielessään ja ajatteli, että hyväsydäminen hänellä sittekin on eukko ja huolenpitäjä… ja että hyvä oli, kun sai tuoduksi ne saunapuut… vaikkapa onkin pyhä ja semmoinen taivaallisen pakkanen…