— No joko ne mittarit lähtevät nyt meille?
— Me tulemme jonkun tunnin perästä.
Turpeisen ja Pekkarisen mentyä räjähtää Tuomas Lehikoinen nauramaan.
— Nyt minä sitä Turpeista jymäytin!
— No?
— Minä tein jo viime talvena siitä samasta metsästä tuhat aidasta ja nyt kun teen kahdeksansataa ja otan vielä ne seipäät ja hirret ja halot, niin ei siihen monta puuta jää koko metsään.
Kun varamaamittari Stefan Snööri ja hänen apulaisensa Pietari Sirolin muutaman tunnin kuluttua astuivat Antti Turpeisen kamariin, missä höyryävä vesikannu ja se viiden litran vetoinen nassakka heitä jo odottivat, oli isännän ensimäinen lause:
— Minä sitä Lehikoista jutkautin!
— No?
— Möinpä minä sen osalta viime talvena kolmekymmentä syltä halkoja, ja vaikka se nyt ottaakin sieltä perukkakankaalta ne muutamat hirret ja aidakset ja seipäät, niin ei se metsä siitä paljo hupene. Ja viimeisen kerranpahan ottaa.