Hänestä tuntui väliin siltä kuin olisi puiden välistä vilahdellut se vallesmannilan vastasyntynyt vasikka. Sitte se muuttui omaksi punasenkirjavaksi juonoseläksi… ja piiat työnsivät sen eteen vihvilästä. Hyvä jumala! Eihän se vielä kykene heiniä syömään… hullujahan ne ovat nuo ihmiset. Mutta sitte joutuu hän taas vallesmannilan saunaan ja siellä on taaskin se vasikka. Ja toisessa nurkassa makaa vuoteellaan rouva ja imettää… ja silmät vesissä häntä kiittelee… että kun on vielä niinkin hyviä ihmisiä, että tuovat lämpöisiä… Vaan tuo vasikka se ehkä häiritsee rouvaa. Nyt se heittäytyi pitkälleen ja rupesi siinä nurkassaan omia aikojaan ynähtelemään…
YÖJALASSA.
Jussi Piiparinen ei vielä koskaan ollut käynyt yöjalassa, vaikka oli jo seitsemännellätoista. Ja sille seikalle toiset vanhemmat rengit aina nauroivat ja vornottivat ja sanoivat ilkkuen, ettei tuosta Jussista ole mieheksi eikä muuksi, vaikka on jo lusikkansa pessyt, s.o. käynyt rippikoulunsa, ja että parasta olisi, jos Jussi rupeaisi käymään hameissa…
Tätä ei Jussi Piiparinen ajan pitkään voinut sietää. Häntä aikamiestä ei enää tarvittaisikaan pitää kokemattomana poikanulikkana ja toisten narrina, sen hän pian näyttäisi, kun vaan sattuisi sopiva tilaisuus. Mutta ei hän viitsisi pyrkiä noidenkaan toisten renkien mukaan, ne vaan sitte koko matkan tekisivät hänestä pilaa. Yksinään menisi.
Eräänä kesäisenä lauvantaina juuri päivällisen syötyä pistäytyi naapuritalon piikatyttö, Miina nimeltään, jollekin asialle siihen taloon, missä Jussi Piiparinen oli palveluksessa.
— Ahaa! ajatteli Jussi. — Nytpä minun sopiikin kysästä.
Miina oli Jussia pari vuotta vanhempi, mutta muuten se oli niin nuorekas ja miellyttävä ja katseli aina niin veikeästi mustien kulmakarvojensa alta.
Jussi varustautui porstuaan juuri silloin kun Miina tuli ulos tuvasta pois mennäkseen.
— Kuulehan Miina! kuiskasi hän hiljaa.
— No?