— Tulehan, Jussi, tupaan kahville! kuuli hän isännän huutavan, vaan ei ollut kuulevinaankaan.
— Sitä ilettää, nauroivat rengit hänen selkänsä takana.
Mutta Jussi Piiparinen välitti heidän nauruistaan viis. Hän painalti maantielle päin ja tunsi vähitellen pääsevänsä kuin pahasta painajaisesta.
— Olipa hyvä, ettei lyönyt Heikkilä… Nyt ne siellä nauraa kikattavat toisen vahingolla… itse juoksevat joka yö. Ja vierii se viesti tuonnekin kotitaloon, että minä ja Miina olemme olleet salpojen takana. Vieriköön… ja ilkkukoot rengit. Viimeisen kerranpahan sillä asialla ilkkuvat… Mutta sinne piiloon ei minun pitänyt mennä eikä ruveta sen Miinan hupsuksi.
Ja Jussi Piiparinen pyörähti sukkelaan Heikkilän kujosilta kotitaloonsa päin ja katseli uusia pohjalapikkaitaan, jotka siinä sannoitetulla tiellä niin somasti narskahtelivat.
VIIDENTOISTA PENNIN NAKKIA.
Jo pari viikkoa oli kulunut siitä kun Putska oli viimeksi pelannut. Silloin oli pelattu "lansnihtiä" kaupungin kievarissa ja nipinnapin oli Putskalle satamarkkasestaan jäänyt reissurahat kotiin. Tuuri oli ollut kerrassaan kelvoton ja Putska oli päättänyt, ettei hän ryhdy peliin ainakaan pariin viikkoon. Odottaapahan tuurin kääntymistä… On parasta olla pelaamatta silloin kun ei käänny lehti hyvin, niin se Kahelinkin oli neuvonut…
Sunnuntai-iltana oli naapuritalossa kuuliaiset. Se oli jo syksyinen aika, ja Putska oli vakuutettu siitä että siellä saunassa vielä pimeän tultua pelattaisiin.
Hänellä oli kukkarossaan kaksikymmenmarkkanen ja pari markkaa pieniä rahoja.
— Noille pitäisi tänä yönä saada sata rosenttia, arvaili hän kuuliaispaikkaan kulkiessaan.