— Olkoon menneeksi!
Valtiksi kääntyi nyt ruutu. Hertta-Pekka vei ukot ja eräs toinen oli lähtenyt omillaan. Mutta Putska tiesi, ettei valtti-ässää kellään ollut, vaan että sen täytyi olla jonkin noista pakan päällimäisistä lehdistä, luultavasti tuplissa, sillä sen oli hän pannut nostossa merkille. Uskaltaisikohan mennä noihin tupliin?… Vaan jos tulee pietti, niin se vie neljättäkymmentä markkaa…
Voitonhimo sai kuitenkin hänet viekotelluksi. Hän nosti tuplista lehden kerrallaan, mutta otettuaan kolmannen lehden, meni hänen katseensa kamalan synkäksi, sillä valtti-ässä ei ollut niissäkään, vaan se näkyi jääneen neljänneksi kortiksi ja siihen ei hänellä ollut koskemista.
Tuplat olivat aivan arvottomat.
— Jo tuli iso pietti, sanoi Putska ja kirosi.
Eikä siinä auttanut muu kuin lue pois lautaan kolmekymmentäkaksi markkaa neljäkymmentä penniä.
Putskaa harmitti ja kaivelutti. Siihen ne menivät nyt voittorahat ja kukkaron pohjalle ei jäänyt kuin kymppi ja muutama kolikko.
Hän ryyppäsi viinaa pullostaan aika kulauksen.
— Nyt minä hasarteeraan! huusi hän ja meni piettinsä aikana umpimähkää ukkoihin.
— Jumalauta! Uusi pietti! Kuka satsaa tämän kellon kahdestakymmenestä? Minä lunastan sen huomenna takaisin samasta rahasta. Kyllä se sen vastaa…