Läkkilamppu paloi ja savusi siinä kolmijalkaisen jakkaran nurkalla ja viinan tultua meni jakkara väliin nurin ja keskeytti pelin.
— Huonot tässä talossa on vehkeet, ärjyi aina Hertta-Pekka.
Viina teki tehtävänsä. Miesten posket alkoivat punottaa ja silmät omituisesti leimahdella. Kukaan ei enää tahtonut olla arkalasta kotoisin. Putskakin oli reutoilevinaan ja hoilailevinaan, vaikka olikin selvin mies joukossa. Ei Hertta-Pekkakaan ollut kovin humalassa, vaikka Putska tyrkytteli pulloaan useimmiten juuri hänelle.
— Nytpä mulla näkyy olevankin mainio tuuri, ajatteli Putska itsekseen ja laski päässään, että siellä liivintaskussa taitaa jo olla sata korkoa niille kahdellekymmenellekahdelle markalle.
— Kuittautuu tässä toki vähäsen nekin kaupungin tappiot, mietti hän.
Hertta-Pekka oli hävinnyt ja hän pelasi nyt jotenkin varovasti. Salaapäin piti hän kuitenkin aina Putskaa silmällä, sillä sen tuuri ei tänä yönä ollut hänestä oikein luonnollinen.
— Sillä on mitä liekin konnankoukkuja, ajatteli Hertta-Pekka.
Saunan lattialla helisivät rahat ja "aika" kohosi usein korkealle.
Oli taaskin toistakymmentä markkaa kysymyksessä Putskan työvuorolla.
Hertta-Pekka oli saanut kaksi kertaa perättäin pietin ja häneltä nyt
loppuivat rahat.
— Pane kellosi lautaan! sanoi Putska.
— Satsaatko siitä kymmenen markkaa?