Päivä oli ylen helteinen ja kuuma ja kun illalla aurinko laski, helotti koko läntinen taivas kuulakan punertavana.
— Se merkitsee poutaa, ajatteli Isäntä-Pekka, joka illallisen syötyään ja kylvettyään oli kävellyt talonsa lähistöllä olevaan niemeen tarkastelemaan, näkyisikö missäpäin lahnoja liikuskelevan. Niemen nenästä saattoi hyvin nähdä sekä Levälahteen että pariin muuhunkin pienempään lahteen ja samaten edustalla oleviin saariin.
— Ihmeppä tämä, kun eivät lahnat liiku taivaallisen kuun käännyttyäkään! mietti Isäntä-Pekka siinä rannalla kävellessään. — Tahi jos ne tekevät saman tempun kuin kymmenisen vuotta takaperin että nousevatkin kaikki tuonne selän toiselle rannalle kutemaan ja jättävät meidät särkiä ja salakoita pureksimaan. Ja silloin tuli hallavuosi ja se tapahtui siis sen edellä. Ja kato se on nytkin varma, jos ne vaan tuolle rannalle nousevat kaikki…
Mutta yht'äkkiä huomaa Isäntä-Pekka jotain omituista liikettä Liisansaaren rannalta. Se oli pieni kivikkosaari, jossa ei kasvanut muuta kuin joku vaivainen koivunkäkkyrä ja jonka rannat olivat niin jumalattoman kiviset, ettei sinne hevin tahtonut päästä joka puolelta veneelläkään.
Ja nyt pusahteli siinä rannalla harvassa ruohokossa vallan kummallisesti ja Isäntä-Pekka näki, miten siellä vähin räiskähteli vesikin.
— Tämäpä on merkillistä, jupisi hän itsekseen ja läksi kiiruusti kotiinsa.
Renkipoika oli jo ehtinyt mennä makuulle
— Nouse ylös, Antti! Siellä vonkuilee lahnoja.
Antti siristi silmiään.
— Missä?