— Liisan kupeella. Ruojako liekin ajanut ne siihen kivikolle…
Renkipoika oli pian saanut päälleen ja niin lähtivät he isännän kanssa rantaan. Isäntä-Pekka nouti aitan naulasta kaksi rikuvitsaa, joita ei oltu viety Levälahteen.
— Nämä kaksi eivät riitä, sanoi Isäntä-Pekka rannalle päästyä. — Täytyy soutaa ensin tuonne Levälahteen ja nostaa sieltä muutamia verkkoja lisäksi, sillä tuo Liisa on saarrettava rikuvitsoilla joka puolelta. Muuten ne menevät tiehensä.
Neljä verkkoa nostettiin Levälahdesta ja niihin ei ollut käynyt ainoatakaan lahnaa. Heillä oli käytettävinään kuusi rikuvitsaa ja niiden tiesi Isäntä-Pekka riittävän saaren ympäri.
— Elä souda enää, sanoi hän renkipojalle, kun olivat päässeet lähemmäksi saarta. — Minä tässä vähäsen melon, niin eivät niin pahasti säiky. Souda sitte hyvin hiljaa, kun minä heitän nämä verkot veteen, ja niin varovasti, etteivät airot pääse hankavihtoihin yhtään narisemaan…
Järvi oli ihan tyyni ja kirkas kuin peili ikään. Siinä Liisansaaren rannalla pusahtelivat lahnat melkein rantakivillä. Silloin tällöin oikasautui joku ottamaan aimo harppauksen. Ja Isäntä-Pekka ja Antti näkivät selvästi, miten ruohot siltä kohdalta jakaantuivat ja heilahtelivat ja miten siinä vesipinnassa vilahteli musta, kyrmyinen lahnan selkä.
Isäntä-Pekka laski rikuvitsojaan kivien väliin rantaruohokkoon ja niin matalalle, että verkkojen kohot kaikkialla jäivät näkyville. Hän laski jataan, s.o. solmitsi verkot yläpaulastaan toisiinsa kiinni ja kohenteli tarkoin melallaan, ettei pientäkään aukkoa jäisi verkkojen väliin.
— Ne ovat hyvin ovelia nämä isot lahnat puheli hän hiljaa rengilleen. — Jos jätät pienenkin aukon, niin siitä ne kaikki ujuttautuvat väljälle vedelle, ensin yksi, sitte muut perästä.
— Johtuupa mieleeni, jatkoi hän, miten nämä ukkolahnat kerran tekivät kepposen tuolla Ohvananjoen suulla. Hovilainen oli tietysti rengeillään pidättänyt silmällä, milloin lahnat nousisivat jokeen. Ja kun olivat nousseet, oli laittanut rysän keskelle jokea ja tukennut joen rysän kahden puolen rikuvitsoilla, niin ettei ollut lahnoille läpipäästävää reikää. Oli kuuma kesäpäivä ja minä tulin juuri hovista pyytämästä hovilaiselta lainaksi rukiita, mutta ei se pahuus antanut. Satuin osumaan siihen joen suulle ja näin rysän ja rikuvitsat. Vettä oli vähä ja minä näin joen pohjaan asti ihan selvästi. Ja uskotko, että naamani venyi tavallista pitemmäksi älytessäni, mitä kumman peliä siinä joessa pidettiin. Lahnat olivat juuri menossa väljään veteen, mutta huomasivat, että siinä olikin sulku edessä. Minä seisoin rannalla hiljaa ja katselin. Ne näyttivät pitävän siinä kuin kokousta ikään eikä ainoakaan lähtenyt tutkimaan rysän nielua. Sitte ne keräytyivät yhteen ryhmään rikuvitsan eteen, muuan paksuselkäinen kyrmyniska heittäysi lappeelleen joen pohjaan, ja ujuttautui rikuvitsan alle. Siinä alapaulan alla se kohosi suoraksi ja jäi siihen olla mujottamaan yhteen paikkaan. Mutta sen kahden puolen oli rikuvitsan alle jäänyt aukko ja niistä aukoista sujahtelivat lahnat toisensa perästä väljään veteen ja viimeksi se iso kyrmyniska, joka oli siinä verkon alla. Eikä jäänyt ainoatakaan sulun sisäpuolelle. Arvelin minä ensin, että säikäytän niitä enkä laske kaikkia menemään. Mutta sitte muistui mieleeni, ettei hovilainen antanut eloja, ja minä ajattelin, että menkööt sitte lahnatkin sitä tietään hovilaisen pyydyksistä… Vaan hurjanpas osasivat olla ovelia…
Isäntä-Pekka oli jo laskenut viisi rikuvitsaa ja saari oli miltei ympäri kierretty. Silloin sattui kolahtamaan renkipojalla airo ja juuri heidän edessään rantakivien kupeella pusahteli samassa niin että vesi räyskyi korkealle.