— Kuulehan Antti! Se oli tämä lahnojen nousu tähän Liisaan sen edellä, niinkuin jo eilen arvelin. Eivät uskaltaneet uida Levälahteen, kun siellä oli ukkovainaan laskemia verkkoja. Tulivat mieluummin tähän Liisan ryntäille.
Antti näytti myöskin olevan vakava.
— Kummapa se, että kalatkin tietävät, sanoi hän vaan ja vetäsi airoillaan, niin että vesi kohahti ja räiskähteli valkosena vaahtona ja loi siihen kaksi pientä, kiemurtelevaa pyörrettä, jotka vielä kotvasen siinä veden pinnalla kuin häränsilmät katsella tuijottelivat.
HEVOSKUURI
Varisniemen isäntä oli kuukauden päivät valitellut sitä että hänen pintaverensä oli taas ruvennut ärtyilemään ja puhkomaan ajoksia ja että alkaisi taas olla aika vähentää niitä liikoja veriä. Viimeisestä kuppauttamisesta oli jo kulunut lähes vuosi ja isäntä arveli, että jos se vuosi tulee täyteen, niin vielä miten pahaksi heittäytyy ja lyö ehkä vuoteen omaksi.
Ja niin haetutti hän seuraavana lauvantaina Viertokankaan mökin mummon, Rämppä-Liisan, kotiinsa. Rämppä-Liisa oli tunnettu hyväksi hierojaksi ja erittäin taitavaksi ja ymmärtäväiseksi kuppariksi, joka ei imenyt koskaan ihoon useampaa sarvea kuin mitä itsekunkin veri vaati.
Sauna lämmitettiin jo aamupäivällä ja puolenpäivän tienoossa oli kyly valmis kylvettäväksi.
— Se on ihmeellistä, että se joka syksy ottaa minua näillä pintaverillä, selitti Varisniemen isäntä kupparilleen saunaan mennessään. — Vaan sekin taitaa olla tottumuksessa. Kun minä nuorena miehenä kerran kuppautin, niin on se sitte vaatinut sitä joka syksy, muuten panee paiseita nahkaan.
— Ei se tule tottumuksesta, vastasi Rämppä-Liisa. — Kellä vaan on nuoresta pitäen paha pintaveri, niin pahana se pysyy ja paiseille ajaa ja ruohutoksille, jollei laske pois liikaa verta hyvissä ajoin. Ja mitäpä ihminen sillä pahalla verellä ruumiissaan tekee. Ei se kuin pahentaaa sisuksia…
Varisniemen isäntä riisuutui ja pani vaatteensa kääröön penkille. Ei viitsinyt jättää niitä ulkosalle, vaikka niin ne tekivät vielä muut kylpymiehet. Voisi näet kuurin päälle vilustua.