— Sitä minäkin ajattelin, että viisikymmentä, virkkoi Rämppä-Liisa, joka tiesi saavansa sitä paremman maksun kuta useamman sarven saisi imeä sen pintaan.
— Ei tuo liene liiaksi? kysäsi vielä isäntä.
— Ei ole liiaksi. Siitä päinvastoin kestää veri kauvemmin hyvänä ja puhtaana, kun ottaa enemmän sarvia, vakuutteli Rämppä-Liisa.
Hän haki esille sarvipussinsa. Siinä oli joukon kolmattakymmentä sarvea ja hän koetteli niitä vasemman kätensä kalvosimeen, olivatko rakot ehyitä ja pitäviä. Hyviä ne olivat kaikki melkein poikkeuksetta ja Rämppä-Liisa pisti ne kuumaan vesisaaviin hautumaan.
Taskustaan kaivoi hän esiin kuppausrautansa, pienen pyöreäteräisen paholaisen, joka jo oli ehtinyt tutustua monen ihmisen verisoluihin. Hän terotti sitä vähä ikkunalautaa vasten, koetti sitte omaan käteensä, mihin sai pienen haavan, ja asetti sen sitte näkyvään paikkaan ikkunalle.
— Selkäänkö ensin?
— Selkään ensin.
Rämppä-Liisa otti sarven kerrallaan saavista ja imi ne kaikki
Varisniemen isännän niskaan ja selkään, toisen toiseensa kiinni.
— Vielä tähän sopii selkään ja kylkiin toinen mokoma, virkkoi hän.
Tarttui sitte rautaansa, irrotti kunkin sarven erikseen ja napautteli sarvien tekemien pienien pyöreiden syvänteiden keskelle puolitusinaa haavoja kuhunkin ja imasi taas sarvet kiinni entiseen paikkaansa.