Rämppä-Liisa hieroi ja vatvoi kuin taituri ikään, nypisteli sormillaan punasen niskan ja käsivarret ja kainalon, veteli pitkin kylkiluiden lomia ja paineli ja puristeli sitte lanteita. Viimeksi hieroi hän jalat.
— Kovatpa teillä on näpit, kun eivät väsy lopussakaan.
— Eivät väsy, kun ovat tähän työhön tottuneet ja kun tällä on yksinään elettävä.
— Antavatko ne teille yhtään kunnasta?
— Kymmenen kappaa vuosittain. Vaan eipä se mihin riitä.
Varisniemen isäntä tunsi hierotettuaan itsensä paljo virkeämmäksi. Saunastakin oli enin kuumuus hävinnyt, sillä lakeista oli pidetty vähä aikaa auki.
— Tahtoo kai isäntä sarviakin? kysyi Rämppä-Liisa, kun he olivat hetkisen levänneet ja juoneet emännän tuoman kahvin.
— Sanoinhan minä jo tullessani, että se on pääasia. Ja mitähän Liisa arvelisi, jos tässä ottaisi oikein hevoskuurin?
— Parempi tulee, kun paha pintaveri lähtee kaikki pois. Montako isäntä on ajatellut?
— Viime vuonna pantiin kolmekymmentä, mutta ei se tuntunut vielä oikein auttavan. Jos olisi nyt ottaa viisikymmentä.