— Kaikessa tapauksessa, tytöt, voin minä panna pääni panttiin, ettei Hanna ole tehnyt mitään, jota voi vääräksi sanoa, vaikka hän on voinut käyttäytyä varomattomasti. Ja sehän oli vaan sen tähden, että hän saisi tuon kurjan Valterin pois huonojen toverien seurasta, kun hän hetkeksi pistihe sisään. Se oli reippaasti tehty, ja minä kunnioitan häntä, vaikkei minulla itselläni olisi ollut rohkeutta tehdä samaa.
Berthan puolustuspuhe vaikutti muutamiin tovereihin, jotka olivat taipuvaiset näkemään Hannan käytöstä paraimmassa valossa. Mutta monet pintapuoliset, juoruavat, ajattelemattomat toverit pitivät sitä vääränä ja sopimattomana. He osoittivat Hannalle selvään, etteivät häntä hyväksyneet ja luokalla vallitsi hyvin ikävä mielentila. Nekin, joiden olisi pitänyt häntä paremmin tuntea, olivat hämmästyneet ja epävarmat siitä, kuinka heidän piti hänen käytöstään selittää, sekä välttivät häntä niin paljon kuin voivat.
Hanna ei voinut olla huomaamatta kaikkea tätä ja vasten hänen tahtoansa koski se häneen. Hän olisi tahtonut tyytyä vaan omantuntonsa todistukseen, mutta huomasi haluavansa myöskin toverien kunnioitusta. Hän tunsi, että he johonkin määrin olivat häntä turmelleet. Suurena lohdutuksena oli kyllä, että Bella, Verna Sommar, Karin täti ja pari luokkatoveria olivat hyväksyneet hänen tekonsa, ja hän koetti olla huolimatta muista. Ei hän ollut yhtäkään sanaa lausunut puolustuksekseen, ja mitäpä varten hän sitä tekisi, puhuihan asia itse puolestaan.
— No, tämähän on ihan mahdotonta kärsiä! — huudahti Bertha eräänä päivänä, kun hän kuohuen innostuksesta ja harmista kiiruhti Hannan luo, joka istui yksin luokalla. — Etkö voi puhua, ihminen, ja puhdistaa mainettasi? Olen saarnannut kuuroille korville. Tietysti he hyvin vähän luottavat minun arvosteluuni. Minä luulen myöskin, että eräältä taholta koetetaan murtaa sinun vaikutustasi ja muutamat "meikäläisistä" ovat pysyneet ihan puolueettomina. Jos vaan et puhu, niin … on holhojavirkasi luokalla mennyttä kalua…
— En ole koskaan mitään holhojavirkaa tahtonut, — virkkoi Hanna ja nousi samassa kiivaasti. — En ainakaan itsetietoisesti, — lisäsi hän puoliääneen, ja hänen poskensa lensivät punaisiksi. — Minkätähden puhuisin? Elleivät huoli sinun sanoistasi, kuinka uskoisivat minua, kun täytyy puhua omasta puolestani? Ei, anna minun olla rauhassa. Kohtahan lukukausi loppuu, ja sitten ette tarvitse minua enää nähdä.
— No, jos aiot antaa tämän kestää vielä nämä neljä viikkoa, niin minä en tahdo enää tietää koko asiasta. Minä en voi kärsiä näitä happamia "miiniä" ja äänetöntä nureksimista päivä toisensa perästä. Kunnon riita olisi minusta mieluisempi. Ja vielä yksi asia, Hanna. Jos sinä et puolusta itseäsi, niin pelkään minä, että muutamat, en sano kutka, koettavat saada sinut erotetuksi.
Hanna kävi ihan kalpeaksi, — tätä ei ollut hän ajatellut. Vaan samassa heräsi myös hänen entinen uhkamielisyytensä, ja hän huudahti katkerasti: — Saatte olla huoleti! Ennenkuin annan asian mennä niin pitkälle, eroan minä vapaaehtoisesti, — vaikka huomispäivänä…
— Elä ole hullu, Hanna, eläkä anna aihetta uusiin juttuihin. Ajattele, kuinka tärkeä sinulle on saada hyvä päästötodistus! Oletpa kaikkein hulluin raivopää, minkä koskaan olen nähnyt. Kun muutamilla sanoilla voisi kaikki parantaa!…
— Ole hiljaa, en aio kerjätä teidän kunnioitustanne! — Ja Hanna meni tiehensä; hänen poskensa hehkuivat harmista ja nöyryytyksestä.
Bella ei ollut nähnyt Hannaa kahteen päivään ja alkoi käydä levottomaksi. — Parasta, että pistäydyt häntä katsomassa, Pentti, — ehkä hän on kipeä.