Sydämmellisesti puristettiin käsiä ja kilisteltiin limonadilaseja puheen loputtua. Kaikki tunsivat nyt eron hetkenä enemmän kuin koskaan ennen olevansa toisiinsa sidottuina. Agnes Lund lähestyi Hannaa, joka hetkeksi oli jäänyt muista erilleen. Agnesin silmät olivat ihan pilalla itkusta ja hän taisi tuskin puhua.
— Kiitos, Hanna, hyvästä toveruudesta! — kuiskasi hän — Tänä hetkenä tunnen, mistä merkityksestä olet ollut meille… Suo minulle anteeksi…
Jälkiosa lausetta meni hukkaan nyyhkytysten vuoksi. Hanna piteli hänen kättään kovasti suljettuna omaansa ja lausui jotakin, joka pani hänen kyyneleensä vuotamaan vielä runsaammin. Mutta samassa tunsi Agnes sydämmensä täyttyvän kummallisella ilolla ja päätöksillä, jotka vahvistivat ja rauhoittivat häntä.
Kun vielä oli lauleltu joitakuita lauluja, syöty apelsiiniä ja päätetty yhtyä samassa paikassa 5 vuoden kuluttua, erottiin. Hanna meni Bellan kotiin; heidän täytyi vielä saada hiukan olla kahden kesken, ennenkuin sanoisivat hyväiset toisilleen moneksi kuukaudeksi.
Kun Hanna tuli kotiin myöhään iltasella, täytti valoisa Toukokuu hänen pienen huoneensa valollaan. Hän istui ikkunan luo ja katseli autioita katuja hiljaisena yönä. Ei häntä haluttanut nukkua, päivän muistot ajelivat toisiaan hänen mielessään ja karkoittivat unen kauas.
Hänestä tuntui että hän nyt oli tehnyt ensimmäisen taipaleen elämän tiellä ja pysähtynyt portin luo, jota ei ollut hakenut eikä tuntenut. Minnekä se johtaisi häntä? Äkkijyrkkäyksiin ja kivisiin paikkoihin vai tasaisille, mukaville poluille? Olipa miten hyvänsä, hän tunsi itsensä nuoreksi ja väkeväksi, täynnä elämää, onnea, lämpöä, ei hän hevillä murtuisi. Kaikkivaltias johti hänen kohtaloaan ja hänen rinnallaan oli kalliita ystäviä. Eikö hän siis olisi rohkea ja pelvoton?
Noita rakkaita tovereita! Niitä hän tulisi kaipaamaan jokaikistä. Hän olisi niin mielellään antanut heille enemmän, ollut heille suuremmaksi hyödyksi, kuin hän oli ollut. Hän olisi tahtonut auttaa heitä hakemaan avainta heidän ajatuksensa aarre-aittaan, sillä useimmilta oli se kadonnut; ajatuksia kyllä löytyi, kun vaan joku avaimen löytäisi, joka vapauttaisi ne kahleista. Mutta ehkä elämä pakottaisi heitä astumaan eteenpäin avosilmin.
— Bella!… Sinä, joka olet löytänyt paraimpien ajatuksieni avaimen ja tehnyt minut niin onnelliseksi… Siunatkoon sinua Jumala!
Ja onnellisuuden tunne välähteli hänen sydämmessään, kun hän näin uneksi. Se toi hymyn hänen huulilleen vielä sittenkin, kun hän 5:n aikaan aamusella vihdoin kallisti väsynyttä päätään lepoon.
Ensimmäinen päivä kesäkuuta tuli valoisana ja helteisenä. Torilla tarjottiin jo kaupan kieloja ja narsissejä ja Esplanaadissa kukki mitä tuoreempia ylioppilaslakkeja. Yksi niistä koristi Pentin tukanleikkaajan käsistä juuri lähtenyttä päätä. Hänen silmänsä loistivat jonkummoisesta hurskaasta ylpeydestä. Napin kolossa oli hänellä vihko kieloja, joita oli siihen pistänyt hänen matkalle lähtevä siskonsa.