Maisteri Alm näytti kummastuneelta. — Vai niin, oliko se todellakin niin vaikea? Onko koko luokka tyytymätön viimeiseen läksyyn.

— Kyllä, — vastasivat monet äänet joukosta. Silloin nousi Jenny Stenman ja heittäen maisteriin suosiota hakevan katseen, sanoi hän: — Ei minusta läksy ole liian vaikea, se kai on meidän syymme, olemme ehkä olleet huolimattomia. Eihän maisterilla ole tapana antaa meille liian pitkiä läksyjä.

— Kyllähän meillä usein on ollut vaikeampiakin läksyjä, — säisti
Agnes Lund ja kiinnitti silmänsä moittien luokkaan.

Epäselvä murina kuului ja maisteri Alm näytti olevan kahdella päällä. Mutta kuulusteleminen alkoi. Kolmeen ensimmäiseen kysymykseen ei viitannut kukaan muu kuin Hanna, mutta kun maisteri sitten katsoi kummastellen Stenmaniin ja Lundiin, nousivat näidenkin kädet. Kun Agnesin piti vastata, oli hän epävarma, punastui ja kiersi kysymyksen tuomalla esiin muutamia yleisiä lauseita. Jennykin pääsi helposti asiasta kiertelemällä ja oli sanovinaan oikein, vaikka teki sen vasta silloin, kun maisteri oli korjannut hänen erehdyksensä; olipa vaikea ottaa selkoa siitä mitä hän oli osannut, mitä ei. Muut osasivat huonosti, yksin Hannakin, jonka hyvä muisti muuten teki vaikeimmatkin läksyt leikiksi vaan.

Tunnin kuluttua nousi luokalla kauhea hälinä. Tytöt tunkeutuivat Jennyn ja Agnesin ympärille vihaisina ja riidanhimoisina. Heidän kunniantuntoansa loukkasi moinen totuuden vääristeleminen.

— Kuinka saatoitte te seisoa siinä ja valhetella, minkä vaan ennätitte? — huudahti Bertha Eriksson. — Taivas, kuinka suloisia te olitte olevinanne, ettekä kuitenkaan osanneet mitään, ei mitäkään! — Hän napsautti sormillaan. — Minä ylönkatson teitä, sen minä sanon!

— Siitä minä huolin viis, — vastasi Jenny vihaisesti. — Sitä paitse voin sanoa sinulle että minä osasin läksyn. Tee hyvin ja ole pilkkaamatta, muuten…

— Mitä muuten! — ivasi Bertha ja oli valmistuvinaan taisteluun. —
Tahdotko olla nyrkkisillä, niin tule tänne!

— En olisi luullut, että sinä saattaisit noin teeskennellä, Jenny, — lausui Bella suoraan osoittaen suuttumustaan. — Olithan sinä juuri ikään kuin pitänyt melua tuosta läksystä.

— Te olette pelkurimaisia jäniksiä, — huusi Bertha ja meni tiehensä vihoissaan.