Nyt hyökkäsivät pienet siskot huoneesen illallistaan saamaan.
— Tiedätkö mitä, Hanna, — huusi Lulle? Lunkentuslaivani tulee saamaan uudet purjeet ja airot, Pentti on luvannut ne tehdä. Sitten jouluksi valmistuu se.
— Mutta ensinpä tulee kesä ennenkuin joulu, — neuvoi Liisi, joka jo oli toimessa voileipien ääressä.
— Vai niin, — vastasi Lulle. — No sitten saan sen kesäksi. Ja se tulee tuomaan apelsiiniä Porvoosta.
— Kasvaako Porvoossa apelsiiniäkin? — kysäsi Hanna kummastuneena.
— Kyllä. Tämän kokoisia. — Ja hän muodosti käsivarsillaan niin suuren kehän kuin vaan saattoi. — Eikä, Lulle, sinä narraat, — neuvoi Liisi. — Eihän niitä apelsiiniä Porvoossa kasva. Eikä koko Suomessakaan niitä ole. — Mitä sinä sanot, onhan meidänkin ruokakaapissa apelsiiniä, — nauroi Bella.
Liisi ei luullut arvonsa kannattavan vastata moiseen pilantekoon.
Bella piteli Helmiä sylissään ja syötti hänelle voileipää ja maitoa. Pienokainen oli unissaan ja pyöreät silmät ummistuivat yhä useammin suupalojen välillä. Kun hän oli saanut kylliksi, suuteli Bella häntä ja sanoi: kas nyt sanomme hyvää yötä ja menemme Nukku-Matin luo.
Mutta nyt heräsi pienokaisessa vastustelemisen henki ja hän rupesi uppiniskaiseksi. Alahuulen työnsi hän esiin uhkaavalla katseella ja teki itsensä jäykäksi kuin aidan seiväs. Pitihän Bellan joku rangaistus saada, kun tahtoi häntä vuoteesen pistää. Kun Bella siitä huolimatta kantoi häntä ovea kohti, rupesi hän rääkymään kaikin voimin ja löi Bellaa vasten silmiä pienillä pyylevillä kätösillään. Bella otti hyvin vakavan katsannon, aivan kuin äiti, ja sanoi: — Helmi, nyt sinä et ole kiltti.
Pienokainen huusi yhä pahemmasti ja pyrki äidin luo, joka samassa tuli sisälle. Tämä arvasi heti asian ja katseli hymyillen Bellan vakavaa muotoa. Hän pudisti päätään: — ei äiti tahdo sinua ottaa, Nukkumatti odottaa, — sanoi hän ja suuteli lapsen pientä suuta.