Bella kantoi hänet pois armahtamatta, eikä aikaakaan, niin oli uppiniskaisuus laimentunut pienokaisen vaipuessa sikeään uneen. Kyyneleet jäivät silmäripsiin ja huulet värähtelivät hiukan unessakin. Vaan vähitellen väistyvät surun jäljet; onnellisten, enkelien suojelemien unien tieltä.
Rouva Palmfelt oli kyllä huomannut, että Bellan koko olento oli käynyt vakavammaksi viime aikoina. Hän näki sen nyt jälleen tästä pienestä tapauksesta. Ennen oli Bellasta ollut niin vaikeaa voittaa pienen siskon mielitekoja ja hänestä tuntui ihan armottomalta viedä sitä pientä raukkaa nukkumaan, kun tämä elävänä ja iloisena puuhasi lelujensa ääressä, tai surullisena rukoili Bellalta armoa. Silloin oli Bella aina puolustanut häntä. Mutta nyt näytti hän päättäväisyydellään voittavan tuon pienen juonittelijan ja kohteli häntä tyyneesti ja arvokkaasti kuin iso sisar ainakin.
Niin vähäinen kuin asia olikin itsessään, ei Bellan äiti voinut olla siitä iloitsematta, koska se osoitti, että hänen tyttärensä luonne alkoi vakaantua. Ja hän arveli että tämä tuli Hannan vaikutuksesta, sekä että Hannankin luonne puolestaan alkoi pehmetä ja käydä miellyttävämmäksi.
Kun tee oli juotu, vetäytyivät tytöt Bellan huoneesen ja kyyristyivät tuohon vanhaan epämukavaan sohvaan, saadaksensa vielä pientä pakinaa aikaan. Nämä "pakinat" olivat käyneet Bellalle yhä rakkaammiksi ja hän arveli ei voivansa tulla toimeen ilman niitä. Hän luuli täysin määrin ammentavansa niistä ajatuksia ja vaikutuksia, ja yksin ollessaan mietti hän sitten yhtä tai toista, kunnes se hänelle selveni. Mietiskeleminen tuli vähitellen hänen jokapäiväiseksi seurakseen, ja auttoi kehittämään ja kypsentämään hänen luonnettaan.
Hanna puolestaan, jolla ei koskaan ollut uskottua, ja joka ei ollut saanut ystävyyttä kokea, antautui vähitellen yhä enemmän Bellan suloiseen, lohduttavaan ystävyyteen. Hän muuttui vähemmin umpimieliseksi ja toi välistä esille ajatuksia ja mietteitä niin suoraan ja niin lujalla vakuutuksella, että Bella ihastui. Ja kun hänen uudistuspuuhansa joskus olivat liian armottomia tai sanansa liian ankaria, saattoi Bellan säikähtynyt katse tai moittiva väre hänen äänessään Hannaa pysähtymään tai hillitsemään itseään.
Nyt istuivat he siis jälleen tuossa rakkaassa pakinapaikassa, kumpainenkin eri sohvannurkassa, kuiskaillen koulu- ja kumppaniseikoista. Lamppu oli sammutettu ja ainoastaan kaasulyhty ikkunan ulkopuolella levitti heikon valon huoneesen. Esiripun takaa kuului Liisin tasainen hengitys, hän oli juurikään nukkunut Bellan vuoteen vieressä olevalle pienelle makuusijalle.
— Tänään, — kuiskasi Bella, — uskoi minulle eräs kumppani, — en sano kuka, etten pettäisi häntä, — että hän oli rakastunut erääsen poikaan. En tietänyt oikein, mitä minun piti siihen vastata, olin niin epävarma, taisin vastata jotakin yleistä vaan. — Se on tuhmaa uskotella itselleen semmoista, ennenkuin on siksi kehittynyt, että tuntee oman itsensä. — Hannan ääni oli hiukan äreä. Oletko koskaan kuullut mitään tulevan tyttökoululaisen rakkaudesta, joka on syttynyt lasten tanssijaisissa tai luistinradalla? En minä ole koskaan pitänyt tuommoista muuna kuin tyhjänä luulettelemisena.
Bella kävi miettiväiseksi. — Vähän minä olen semmoista nähnyt, — arveli hän. Mutta jokin minussa sanoo, että se on vaan leikkimistä lujain, vakavien asioiden kanssa. Ja kuitenkin, tiedätkö Hanna, on minulle itsellenikin tapahtunut aivan samaa, ja sinä et voi aavistaa, mikä ikävä aika se oli.
Bella oli punainen kuin tuli, vaikka pimeys peitti sen ja hän kallistui
Hannan puoleen.
— Niin, se oli eräs Pentin kumppani, jonka nimi oli Oskar. Hän ei enää asu täällä ja koko se juttu on nyt aikoja sitten loppunut, niin että hyvinkin voin siitä puhua. Hän oli hyvin kaunis ja siivotapainen ja minä rakastuin häneen ihan paikalla, tai ainakin luulettelin sitä. Mutta sitten saivat toverit vihiä asiasta ja nyt syntyi semmoinen nauru ja ivailu, että oikein iljetti. Ei Oskar huolinut vähääkään enemmän minusta kuin muista tytöistä — ja sehän olikin hyvä, — mutta jos puhuin hänestä tai olin puhumatta sain yhä kärsiä viittauksia ja naurua. Vihdoin kävi se ihan kärsimättömäksi ja minä ihan kyllästyin tuohon viattomaan Oskariin, siitä syystä vaan, ettei tytöt jättäneet minua rauhaan. Ja kun sitten oikein tutkin itseäni, huomasin minä, että tunteeni häntä kohtaan ei ollut juuri mistään kotoisin, minä saatoin siitä luopua minä hetkenä tahansa. En pitänyt hänestä kymmeneksikään osaksi niin paljon kuin nyt sinusta, Hanna.