Hanna oli ääneti kuunnellut häntä ja puristi hänen kättänsä viimeisten sanojen johdosta. Minä luulen — arveli hän, — että meidän pitää varoa tuommoisia luuletteluja. Me siten estämme todellisten, syvien tunteiden tulemista ja ikäänkuin hajotamme niiden voimaa. Minä en ole koskaan tuommoista kokenut, mutta arvelen sen olevan samaa, kuin jos lapset syövät kypsymättömiä hedelmiä. He luulettelevat itselleen, että ne maistuvat hyvälle, mutta saavat pian niiden vahingollisuutta kokea.
Ja mitä sisällystä on tuommoisessa koululaisten rakkaudessa? Ei minkäänlaista. Useimmassa tapauksessa on se vaan keino tulla huomatuksi ja pyrintö olla yhtä "hyvä" kuin muutkin.
— Niin, luulenpa, että minun rakkauteni oli juuri sitä lajia, — hymyili Bella. Tiesin, että useammalla toverilla oli jonkunmoinen tuommoinen juttu, josta he kuiskailivat ja olivat olevinaan, ja sitten minäkin rupesin arvelemaan tuhmaksi olla sitä vailla. Olin kuitenkin koko ajan pahalla tuulella, aivan kuin olisin tehnyt itseni narriksi. Mutta luulin, että niin täytyi vaan olla.
Etkö kuitenkin luule mahdolliseksi, Hanna, että todellisia, pysyväisiä tunteita voisi meissä herätä jo tällä iällä? Etkö luule, että jos sinä nyt johonkin rakastuisit, se olisi koko elinajaksi?
— Mistä minä tiedän? — vastasi Hanna. Hän ei oikein mielellään puhunut omista persoonallisista tunteistaan eikä tahtonut panna niitä tutkimisen alaiseksi. — Mutta, — jatkoi hän, — minä luulen, että tuommoinen tunne muuttuu itsetietoiseksi hyvin vähitellen ja sitten vasta, kun sitä on jollakin tavalla koetettu. Voipihan se olla mahdollista, että minun tunteeni sinun tai Pentin tai jonkun muun suhteen, sisältää jonkun kestäväisyyden siemenen, mutta sitä en vielä tiedä.
Bella tunsi piston itsessään. Kuinka saattoi epäillä sitä, tulisivatko he aina ystävinä pysymään! Oli hän ainakin varma siitä omasta puolestaan.
He istuivat hetken ääneti. — Mitä mietit? — kysyi Hanna vihdoin.
— Ajattelin sitä, mitä sanoit, ettet ole varma siitä, tulemmeko me aina pysymään ystävinä.
— Elä suutu minuun, Bella hyvä, mutta enhän sille mitään voi! Eihän meidän ystävyyttämme vielä ole koeteltu. Voimmehan me kehittyä ihan päinvastaiseen suuntaan, niin että vihdoin väkisinkin eroamme. Näetkö, niin kauan kuin me kasvamme ja kehitymme niin sisällisesti kuin ulkonaisesti on aina mahdollista, että muutumme niin erilaisiksi, ettei mikään voi meitä yhdessä pitää. Mutta sen on elämä näyttävä. Ethän ole suuttunut minuun?
— En, mutta hiukan suruissani.