— Oi, Bella, elä sure edeltäkäsin! Elkäämme sitoko toisiamme minkäänlaisilla lupauksilla ja olkaamme aina rehellisiä toisillemme! Eikö niin?
Huhtikuu oli tullut ja taaskin miltei loppunut, muutamia päiviä vaan oli jäljellä. Kadut olivat likaisia, räystäistä tippui, jäät näyttivät vetisiltä. Nurmikot esplanaadeissa ja pihoissa alkoivat siellä täällä ylpeillä ensimäisellä viheriällä ruoholla.
Kouluhuoneihin paahtoi päivä kuumasti korkeiden ikkunoiden läpi. Muutamat kärpäset, jotka olivat viettäneet talvensa ikkunoiden välillä, heräsivät uuteen eloon ja pitivät kauheata pärinää, välttääkseen tulla elävinä paistetuiksi. Tytöt hikoilivat pulpettien ääressä ja alkoivat sormilla lukea, kuinka monta päivää enää oli tutkintoon. He ähkivät ja puhkivat ainekirjoitusten, matematiikan ja Sjögrenin historian ääressä, mutta luonnontiede kävi hauskaksi, kun maisteri kuun loppupäivinä toi heille muutamia aikaisia sinivuokkoja, suurennuslasilla tutkittaviksi. Kumma, kuinka vähän ennen oltiin huolittu esimerkiksi sinivuokon taiteellisen kauniista sinisestä harsosta, kärpäsen siivestä tai toukan kirjavista ympärysviivoista? Nämä olivat todellisuutta, elämää! Mutta numerot, kielioppi, vuosilukuja … huh!
Neljäs luokka piti neuvottelua huvimatkasta Töölösen. Heillä piti olla evästä mukana, he keittäisivät kahvia ratavartijan luona, leikkisivät ja olisivat koppisilla.
— Silloin otamme me poikia mukaan, — ehdotti Hanna, — he osaavat niin hyvin palloa heittää ja boccia-peliä.
— Ei, ei, — huudettiin joka taholta. — Ei yhtään poikia, me tahdomme olla oikein vapaita.
Bellan mielestä olisivat he hyvin voineet ottaa Pentin ja Alfredin, Thuren ja Pekan ja joitakuita muita kelpopoikia mukaan, mutta hän ei tohtinut puolustaa Hannan mielipidettä siitä syystä, että tytöt väittivät, että he aina olivat samaa mieltä Hannan kanssa.
Mutta sitten yhtyivät Bertha, Siiri ja muutamat muut Hannaan. Syntyi jotenkin vilkas väittely, joka päättyi siten, että ehdotus hyväksyttiin. Silloin vaativat Jenny, Agnes, Lilli y.m., että hekin saisivat pyytää omia tuttaviaan, mutta siihen ei vastapuolue suostunut. — Ei, — sanoi Bertha Eriksson päättäväisesti, — jos me kutsumme Cederströmin ja Ståhlen ja Ryttersköldin ja sen semmoisia, niin ei tule muuta koko matkasta kun roskapuhetta ja imartelua, ja silloin minä en tahdo olla mukana.
— Emme mekään! — kuului ääniä. — Onhan se kaikkein parasta, kun jokainen saapi noudattaa omaa mieltään, — sanoi Lilli Enestam, — muuten tulevat aina jotkut olemaan pahalla mielellä. Minä ehdotan sen vuoksi, että me jakaudumme kahteen osaan, ja että jokainen saapi ottaa mukaansa kenen vaan tahtoo.
Nolo hiljaisuus seurasi näitä sanoja. Oltiin kyllä harmissaan riidasta, mutta kun ehdotettiin hajottaa toveripiiriä, oli tämä jokaisesta paha.