— No, Hanna, mitä sinä aprikoit? Olethan vakava kuin Egyptiläinen pappi. — Bertha löi Hannaa veljellisesti olkapäähän.
Hanna oli istunut ääneti ja hänen silmistään näkyi, kuinka ajatukset työskentelivät. — Niin, — lausui hän katsoen vakavasti toveriinsa, — kyllä me nyt tässä laskemme leikkiä tulevaisuudestamme, mutta toivon, ettei meidän joukossa ole yhtään, joka ei koeta vakavasti asettaa itselleen päämäärää, johonka aikoo pyrkiä. Sillä työskennellä ilman päämäärää, sitä me emme voi, vaikka olemme "tyttöjä vaan". Kuulin eräänä päivänä erään pojan sanovan toiselle: "tytöt, hyh, mihin ne kelpaavat? Pukeutua koreiksi ja koettaa olla meille mieleen, sen he osaavat, mutta ei heistä ole vakavaan työhön". En voi sanoa, kuinka kipeästi tämä koski minuun, juuri sentähden että minun täytyy myöntää, että se, minkä ovat meistä nähneet, kyllä antaa heille syytä moiseen arvosteluun. Olisin voinut itkeä, tiedättekö, vaan sen sijaan puin nyrkkiä itsekseni, arvellen: — tästä lähtien täytyy tulla toisin… — Minä viis siitä, mitä keikastelijat meistä ajattelevat! — huudahti Bertha harmistuneena. — Elä sano niin, moni hyväkin ihminen on samaa mielipidettä. Ja minähän sanon, että ne ovat oikeassa. Kuinka moni meistä ajatteleekaan muuta kuin mitenkä voisi olla oikein "suloinen", ja ehkä tulevaisuudessa päästä miehelään. — En puhu kansan lapsista, jotka saavat tehdä raskasta työtä, jopa orjinakin olla, aivan pienestä pahasta. — Ja sentähden on se mielipide syntynyt, ettei tytöt mihinkään kelpaa. Mutta meidän tulee näyttää, että yleinen mielipide on väärä, että me osaamme sekä ajatella että tehdä työtä itsenäisesti. Ehkä vähitellen ruvetaan meistä parempaa ajattelemaan. Mutta ei se ole kenenkään hyväksymisen tähden, — ei edes hyvien ihmisten — kun meidän täytyy koettaa tulla totuutta harrastaviksi ja kelvollisiksi, vaan sentähden että se on oikein. Niin ajattelen minä… Ja sentähden, — jatkoi hän, puoleksi leikillä, puoleksi vakavasti, — sentähden aion minä ainakin koettaa, sama sitten tuleeko minusta seppä, ompelijatar tai asianajaja.
Kumppanit olivat äänetönnä kuunnelleet Hannan sanoja. Monessa oli jo ennen herännyt samanlaisia ajatuksia, epäselviä, himmeitä, vaan samaan suuntaan kulkevia. Nyt olivat Hannan sanat selvittäneet niitä ja heidän sydämmissään värähteli edesvastauksen tunne sekä ikävöiminen päästä unelmien maailmasta todellisuuteen, reippaasen, hyödylliseen työhön. Bella varjosti kasvojansa kädellään; siten hänen oli helpompi ajatella. Hän ylpeili Hannan puolesta, sillä hän näki, kuinka toverit häntä ihailivat, mutta hän iloitsi vielä enemmän siitä, että sai olla Hannan ystävänä. Itsehän hän oli niin vähäpätöinen, liian vähäpätöinen Hannan ystäväksi.
Hetkisen aikaa olivat kaikki ääneti, vaan sitten hyökkäsi Bertha paikoiltaan kuin hullu: nytpä me kaikki näytämme tuhatvuotisilta filosoofeilta, sitä minä en kestä! Kas tuossa sinulle, Bibbi, hippa! Voi sinua jalatonta raukkaa, ethän taida edes juosta!
Samassa oli leikki käymässä. Se tuntui sitä iloisemmalta noiden vakavien puheiden perästä. Hippasilla olo, susi ja lampaat, leskisillä, viides pyörä ynnä muut leikit leikittiin perätysten ja tytöt osoittivat, että heillä oli ollut hyvä voimistelun opettaja. He olivat sekä notkeita että kestäviä ja vahvoja. Ainoastaan muutamat, jotka eivät olleet hennonneet kureliivistä luopua, kärsivät kauheasti pistoksista, rinnan ahdistuksesta ja sydämen tykytyksestä.
Bella lensi kuin lintu mättäiden yli. Hän oli kaikista sukkelin ja mestari kävelemään nojapuilla ja rautatienkiskoilla. Hanna taas oli kauhistuttava haukka, ja kantoi kyyhkyset piilopaikoistaan, ikäänkuin olisivat olleet laposia.
Päivä paahtoi, kaikkien kasvot hehkuivat, puoli kaivoa tyhjennettiin tyttöjen tavallisella varomattomuudella. Leikkien loputtua ruvettiin pallosille ja kello oli lähes 3, kun paluumatkaa alotettiin tyhjillä vasuilla, väsyneillä jaloilla ja hameiden liepeet semmoisina, että niistä pian voitiin toivoa sieniä kasvavan.
Bellan ja Hannan enenevä ystävyys herätti yhä muutamien toverien kateutta. Bella oli, niin kuin jo mainittiin, kaikkien lemmikki ja hänen kanssaan olisivat useimmat tahtoneet lomahetkinä seurustella. Nyt he eivät voineet olla huomaamatta, eitä hän ei enää ollut niin valmis kaikkeen kuin ennen; hänellä ei ollut aikaa kaikellaisiin joutaviin tuumiin; hän ei tullut joka paikkaan, johonka häntä kutsuttiin, ja oli monasti hajamielinen, muiden lörpötellessä. Hän ei ollut koskaan tyly, mutta oli ruvennut niin suoraan lausumaan moitteitaan yhdestä tai toisesta, joka tapa, juuri sentähden että se oli hänessä ihan uutta, loukkasi muutamia. Hän oli, sanalla sanoen muuttunut, eikä kaikkien mielestä parempaan päin. Entinen lapsellinen hyvyys ja vienous oli kyllä vielä jäljellä, mutta siihen oli sekaantunut hiukan päättäväisyyttä ja itsenäisyyttä, joka ei yhtään sopinut hänelle, muutamien toverien mielestä.
Kaikki ymmärsivät, että seurustelu Hannan kanssa oli tämän muutoksen syynä. Mutta vakavimmat tytöistä panivat liian suurta arvoa Hannaan, kadehtiaksensa häntä. Ja näkiväthän ne sitä paitse, että Bellakin vaikutti Hannaan, vaikka se ei ollut niin silmään pistävää. Hannan jäykkä tapa oli hiukan muuttunut eikä hän enää niin usein lausunut ihmisistä armottomia arvosteluja. Hanna itse tunsi kummastellen itsessään joskus ihmisrakkautta ja toivoi voivansa elää ja työskennellä muiden hyväksi. Mutta hän ikäänkuin ujosteli näitä vieraita ajatuksia ja koetti itsessään herättää entistä uhkamielisyyttään, tehdäksensä niille vastarintaa. Vaan silloin tuli jälleen Bellan lämpöinen, hellä elämän katsanto ja hioi pois terävät kulmat Hannasta. Hän tunsi käyvänsä tunteellisemmaksi, mutta ei ollut selvillä, oliko se turhaa heikkoutta vai ihmissydämmen oikeutettu pyrintö rakastamaan ja rakkautta haluamaan.
Bellan äiti oli ilomielin seurannut tyttöjen ystävyyden kehitystä. Hän ymmärsi, että Bellan hento luonto kyllä saattoi tarvita semmoista nojaa, kuin Hannan luja luonne tarjosi, ja oli hyvillään, kun hän aina joskus huomasi Bellassa itsenäisempää arvostelua ja enemmän lujuutta. Se pelko, joka hänellä alussa oli ollut, että Bella tulisi matkimaan Hannaa niin pahassa kuin hyvässä, poistui kerrassaan. He olivat niin eri ainetta, etteivät koskaan saattaisi muodostua aivan saman mallin mukaan.