Sentähden luettiin nyt viime aikoina tulisella innolla eikä opettajain tarvinnut antaa yhtään ainoaa muistutusta. Lillin ranskalaiset verbit vierivät kuin herneet hänen suustaan; Agnesin vuosiluvut, jotka olivat saattaneet hänelle harmaan hiuskarvan, tarttuivat nyt itsekukin omalle naulalleen hänen päähänsä ja Berthan tutkintopaitaan tuli kunnollisia nappikoloja eikä kovin paljon kurtatuita kauluksia. Sanalla sanoen, ei tehty muuta kuin vaan kilpailtiin kaikenmoisilla hyveillä ja Bella luuli, että Hannakin pysyi enemmän itsekseen siitä syystä vaan, että hänkin tahtoi olla erinomaisen ahkera.
Hanna oli tyytyväinen, kun sai olla rauhassa kaikilta kysymyksiltä, ja ikävöi vaan sitä päivää, jolloin saisi lähteä kotiin.
— Mitenkä te aiotte kesää viettää, tytöt? — kysyi Bertha, kun he eräänä aamuna seisoivat koulun ulkopuolella, odottaen ovien avaamista.
— Minä tulen olemaan Hankoniemellä äidin kanssa, — sanoi Jenny
Stenman. — Tohtori sanoo, että minussa on liian vähän verta.
— Sepä nyt ei ole ihme, kun sinä puristat itseäsi niin kauheasti, — virkkoi Bella, heittäen moittivan katseen Jennyn hienoihin, tiukkaan kureuumaan puristettuihin vyötäisiin.
— Anteeksi, minä en ollenkaan purista itseäni, — huudahti Jenny kiivaasti, — minä voin pistää koko kämmenen kureuuman ja ruumiini väliin.
— Sen sinä voisit tehdä, vaikka puristuisit niin, että olisit hoikka kuin kyynäräpuu; onhan ruumiisi elastillinen, hupsu! — Ja Bertha paisutti hyvillä mielin vahvoja keuhkojaan ja ojensi pyöreitä väkeviä käsivarsiaan muutamiin voimisteluliikkeisin. — Toista se on, kun saattaa vapaasti liikkua kuin kala vedessä, eikä tarvitse asua tuommoisessa rautahäkissä! — Minnekä menet sinä, Bella?
— Me tulemme olemaan rakkaassa Fågelvik'issämme, — vastasi Bella. —
Minä tulen hommaamaan taloudessa ja auttamaan äitiä puutarhassa.
— Emmekö lähtisi jalkaretkelle? — huudahti Bertha ihastuneena. —
Kuka tulee mukaan?
— Minä! — huusivat muutamat joukosta. Aina Berg ja Bella olivat hiukan aikoneet mennä Karja-Lohjaan tervehtimään Verna Sommaria, ja he suostuivat nyt heti tuumaan. Alma Brennlund ja Lilli Enestam antoivat puolinaisia lupauksia, he ajattelivat jonkunmoisella kauhulla epämukavia kenkiä ja pölyisiä maanteitä.