— Entä sinä, Hanna? — kysyi Bertha. — Tahtoisin mielelläni sinua mukaan.
— En voi tulla, — vastasi Hanna lyhyesti.
— Joutavia, minkätähden et voisi? Mikäpä sinua estäisi?
— Työni. Minä tulen auttamaan äitiä hänen kirjoituksissaan.
Nyt avattiin ovi ja joukko hyökkäsi sisään. Nuo uudet kesätuumat täyttivät monen mielen, niin että luku kävi miten saattoi sinä päivänä.
Hanna ja Bella menivät tavan mukaan yhdessä kotiin, ja Bella luuli nyt ensi kerran huomaavansa jonkunmoista kylmäkiskoisuutta Hannan puolelta. Hän arveli ensin erehtyneensä ja koetti olla kahta ystävällisempi, mutta Hanna kävi vaan sitä enemmän harvapuheiseksi ja jörömäiseksi jota kauemmin he puhelivat.
— Minäpä pistäydyn nyt sinun luonasi, — sanoi Bella, kun heidän piti erota. — Minä osaan jo läksyt ja minusta on niin kauan aikaa siitä kuin viimein sinun luonasi kävin.
— Tule vaan jos tahdot, — vastasi Hanna väliäpitämättömästi, — mutta minun täytyy lukea.
He astuivat Hannan huoneesen, köyhään pieneen suojaan, jossa istuimet olivat päällystetyt vaaleentuneella kretonnilla, seinäpapereissa oli halkeamia ja laattiassa tavallisia riepumattoja. Kaikki näytti köyhältä, mutta siistiltä ja ilma oli moitteeton. Bella riisui päältään hatun ja nutun, asettui ikkunan luo ja mietiskeli keinoa, miten hän saisi Hannaa iloisemmalle tuulelle.
— Minäpä ompelen itselleni reformipuvun tänä kesänä, — alkoi hän.