— Vai niin.
— Sen kai sinäkin teet? Etkö luule, että tummansininen kretonni olisi sopiva? Merimiespaita ja kaulus, ja lyhyt, laaja hame?
Hanna ei vastannut. Hän oli ottanut esille kirjansa ja valmistihe lukemaan. Hän koetti paaduttaa itsensä Bellan hyvän, iloisen seuran suhteen ja toivoi vaan, että tämä menisi tiehensä.
— Ja sitten teen minä nappikoloja alushameen kaulukseen, niin että sitä saattaa alusliiviin kiinnittää. En minä tarvitse kuin yhden alushameen vaan, sillä minullehan tulee lämpöiset housut, samanväriset kuin mekko. Niin on Verna Sommarilla. Etkö luule, että se tulee hyväksi niin?
— Kyllä, vastasi Hanna, mutta hänen äänensä kuului kärsimättömältä.
Bella huomasi sen ja nousi lähteäkseen.
— Sinä olet väsynyt ja hajamielinen, — virkkoi hän ystävällisesti, — en tahdo sinua kauemmin vaivata. Mutta minusta tuntuu, ettemme ole kauhean pitkään aikaan saaneet oikein puhua.
Hän tarttui hattuunsa. — Kas tuolla tulee postiljooni kadun poikki.
Saa nähdä, saatko kirjettä, olen niin utelias tietämään.
Kohta sen jälkeen toi palvelustyttö erään kirjeen sisään. Hanna katseli käsialaa, — se oli vieras. Hän aukasi kirjeen hiukan kummastellen, se oli niin aivan harvinaista, että hän sai kirjeitä muilta kuin äidiltänsä.
Hänen lukiessaan vaalenivat hänen poskensa äkkiä ja hänen kasvoissaan kuvautui levottomuutta.
— Mitä se on, Hanna? — huudahti Bella säikähtyneenä. — Eihän vaan mitään ikävää?