Bellalta oli tullut kirjeitä ehtimiseen, vaikka Hanna oli vastannut ainoastaan muutamilla rivillä.
Se tieto, että hän oli menetellyt oikein, kun oli koettanut vähitellen irtautua Bellasta, lievitti hiukan sitä surua, jonka hän tunsi tästä toisesta suuresta tappiosta. Välistä epäili hän sitä, että oliko hän todellakin menetellyt oikein. Mutta silloin muistui hänen mieleensä Elin tädin levoton katse ja Jennyn sanat, ja taas hän arveli, ettei olisi voinut tehdä toisin. Kunhan Bella vaan olisi ehtinyt voittaa ensimäisen ikävöimisensä, tulisi hän kyllä jälleen iloiseksi ja kehittyisi itsenäisemmäksi yksin, vapaana hänen — Hannan vaikutuksesta.
Kärpäset surisivat ikkunassa, joka oli auki ja helle oli kova. Neula ei enää lentänyt entisellä vauhdillaan Hannan käsissä, se kävi kuumaksi ja raskaaksi. Hänen silmänsäkin alkoivat painua umpeen, mutta hän hieroi niitä harmistuneena ja jatkoi ompelemistaan. Kello yhden aikaan saisi hän mennä ottamaan virkistävän kylvyn joessa, — nyt puuttui vaan neljännes tuntia siihen. — Onhan ihan kurjaa tulla uniseksi keskellä päivää, — arveli hän ja keskeytti vasta alkamansa haukotuksen.
Kello napsutti hitaasti, varsin hitaasti. Muuten vallitsi täydellinen hiljaisuus, sillä postimestarin rouva kirjoitti huoneessaan, ja lapset olivat ulkona. Vasten Hannan tahtoa ummistuivat hänen silmänsä, kädet vaipuivat hervottomina alas, pää kallistui ikkunan pieleen, ja hän oli puolinukuksissa. Hän oli istuvinaan entisessä, rakkaassa "puhelu"-sohvassa Bellan huoneessa ja luuli kuulevansa tämän iloisen äänen. Kaikki tuntui niin hyvältä ja tutulta, ja hymy tuli Hannan huulille.
Ovi aukeni, ja hän kuuli sen, mutta hänellä oli niin hyvä siinä, Bellan sohvassa, ettei jaksanut silmiään avata. Hän kuuli hiljaisia, hiipiviä askeleita, mutta ei tuntenut mitään uuteliaisuutta. Ehkä se vaan oli Miina, joka toi sisään silittämänsä vaatteet.
Samassa tunsi hän, että kaksi pehmeää, lämpöistä kättä painettiin hänen silmilleen ja innokas suudelma hänen poskilleen. Hän syöksi paikoiltaan ilosta huudahtaen. Eikö hän vielä nähnyt unta? Vai oliko se todellakin Bella, joka seisoi siinä ihkaelävänä ja iloisena! Eikö se ollut hänen rakas, hilpeä äänensä, joka huudahti: — kas vaan, sitä ahkeraa tyttöä! Kärpäset syövät mekon, sillaikaa kun sinä huvittelet Nukku-Matin luona!
Hanna ei ollut vielä oikein hereillä. Hänen unen näkönsä oli ollut niin vilkas, että hän luuli sitä vielä kestävän. Oli niin suloista hetkeksi edes ajatella, että kaikki oli kuin ennen ja vastustamattoman tunteen pakottamana sulki hän Bellan syliinsä ja suuteli kerta toisensa perästä noita rakkaita, veitikkamaisia silmiä. Sitten kävi hän jälleen vakavaksi ja muisti rikkoneensa lupauksensa sekä irtautui hiljaa ja ystävällisesti Bellan syleilyksestä.
— Menkäämme rantaan, — ehdoitti hän — minä tahdon puhua kanssasi. — Kärsimättömältä tuntui hänestä nyt erota Bellasta ilman minkäänlaisia selityksiä.
Mutta pihalla tuli hänelle uusi arvaamaton ilo. Kaikkien nurkkien takaa juoksi esille iloisia, tuttuja olentoja ja ympäröivät häntä riemuten. Siellä oli Lilli, siellä Bertha, Aina, Alma ja — päälle päätteeksi — Verna Sommar. He puhuivat kaikki yhtaikaa, nauroivat, tekivät jos jonkinlaisia liikkeitä, niin että Hanna, tottunut kun oli hiljaiseen kamariinsa, oli aivan hämillään. Kaikesta, mitä tulvailemalla tuli heidän suustaan, ymmärsi hän kuitenkin sen verran, että he nyt olivat jalkamatkalla ja aikoivat houkutella häntä mukaansa.
Hän kehoitti heitä istumaan mäkirinteelle joen luo ja siellä jatkettiin pakinaa.