— Et voi aavistaa, Hanna, kuinka hurjalta Bella näytti, kun hän oli pudonnut puroon ja sitoi märät sukkansa hartioilleen kuivamaan. Eihän meillä näet ollut aikaa jäädä niiden kuivamista odottamaan.
— Entä miltä sinä Lilli näytit, kun heräsit jälkeen päivällisunesi eilen ja olit koristeltu joka paikasta ruohoilla ja kovakuoriaisilla aivan kuin indiaani!
— Niin, ja vielä lisäksi oli kärpänen päässyt tutkimusretkelle minun toiseen korvaani, — nauroi Lilli. — Hyi, kunpa ei liene siellä vieläkin!
— Kuinka ovat jalkanne kestäneet? — kysyi Hanna hymyillen, kun sanatulva siksi hiljeni, että hän sai jotakin sanotuksi.
— Tuossahan tuo on mennyt, kiitos kysymästä! — vastasi Bertha ja potkaisi jalastaan toisen kengän. — Kyllähän varpaat jaksavat hyvin … aber — sukat!!!…
— Minun toisesta kengästäni on lähtenyt kanta, — vaikeroi Alma. — Eikö sinulla olisi vähän syndetikonliimaa, että saisin liimata siihen toisen sijaan?
— Minä keksin paremman keinon — arveli Verna Sommar, joka melkein ujosti oli pysynyt hiukan loitompana tyttöparvesta. — Leikataanpa pois toisenkin kengän kanta, niin ovat kenkäsi aivan mallikelpoisia. Kas tässä puukkoni!
— Eläköön, — huusi Bertha, — se onkin paras neuvo. Mutta Alma näytti hyvin epäilevältä. Hän oli aina pitänyt hyvin epäesteetillisenä käyttää kannattomia kenkiä ja kävellä varpaat pystyssä. Kuitenkin sanoi hän nyt reippaasti hetken mietittyään:
— No, olkoon menneeksi. Leikataan pois liika jäsen! Olenhan tullut mukaan tälle matkalle tottuakseni elämän vaivoihin. Mutta hiljaa nyt käänteissä tästä lähtien, hyvät tytöt, sillä minä tulen laahaamaan jalkojani perässäni kuin vanha hevos-kulu.
Kannan leikkaus toimitettiin yleisellä riemulla. Mitkään veitset eivät tahtoneet pystyä sitkeään nahkaan.