Sillaikaa olivat Bella ja Hanna pistäytyneet piiloon toiseen paikkaan, muutamien leppien suojaan. Siellä he päättivät rauhassa vaihtaa sanoja keskenään. Hannasta tuntui kaikki niin kummalliselta. Hänen oli kovin vaikea poistaa sitä hellyyttä, jonka hän tunsi, ja puhutella ystäväänsä samalla jokapäiväisellä äänellä kuin tavallisia tuttaviaan.
Bella huomasi muutoksen hänessä.
— Joko taas tahdot karkoittaa minut luotasi tuolla ankaralla katsannolla? — sanoi hän puoleksi leikillä puoleksi surullisesti. — Juuri kun minä luulin saaneeni sinut jälleen! Sano, minkätähden olet toisinaan tuommoinen? Minkätähden et ole kirjoittanut yhtään ainoaa kunnon kirjettä koko kesänä, minkätähden olet pörröinen ja pistävä kuin katajapensas?
— Mielikuvituksia, — vastasi Hanna tylysti, mutta tunsi samassa, että oli valhetellut, ja häpesi. — Ei, sinä et ole kuvitellut, Bella, — oikaisi hän sentähden puhettansa. Minä olen todellakin muuttunut, en voi olla sinua kohtaan semmoinen kuin ennen.
Bella katsoi häneen kummastuneena.
— Etkö voi olla minua kohtaan niinkuin ennen olet ollut, — kertoi hän ja tunsi kyynelten tukehduttavan ääntänsä. — Oletko siis kyllästynyt minuun? Sano, Hanna, oletko kyllästynyt?
Kuinka mielellään olisikaan Hanna nyt vastannut myöntävästi, — se olisi ollut kaikkein sukkelin keino päästä tästä tutkinnosta. Mutta hän ei saattanut sitä tehdä. Hänen täytyi päinvastoin sanoa, ettei hän suinkaan ollut kyllästynyt.
— No, mitä se sitten on? Sinun täytyy vastata minulle suoraan, Hanna! Minulla on oikeus saada se tietää; sinä et saa riistää minulta ystävyyttäsi, sanomatta minulle tähdellistä syytä siihen.
Bella puhui vakavalla äänellä, vaikka hänen silmänsä olivat kosteat, ja Hanna arveli, ettei hän koskaan ollut pahemmassa pulassa ollut. Hän huomasi, että hänen nyt täytyi antaa selitys ja tekikin sen lujalla tahdollaan voittaen tuntemansa pahan mielen.
— Sanon kun sanonkin sinulle, kuinka se on, — alkoi hän ja tarttui Bellan käteen. — Olen huomannut … tai ei, en ole itse huomannut, mutta muut, että minun vaikutukseni sinuun ei ole hyvä. Minun kova, tyly luontoni alkaa painaa leimansa sinuunkin, jos et ajoissa varo. Sanotaan, että sinä et enää ole niin ystävällinen kuin ennen, siitä lähtien kun opit minua tuntemaan, ja äitisikin ajattelee varmaankin samaa, vaikkei ole hennonut sanoa sitä meille kumpaisellekaan…