— Voi, Hanna, mitä kaikkea kuvittelet itsellesi! — Bellan levottomuus oli jo melkoisesti vähentynyt. — Jospa vaan tietäisit, kuinka suuressa arvossa äiti pitää sinua! Ja kuinka hän iloitsee siitä, että sinä olet ystävänäni. Kuka on voinut uskotella sinua, että turmelet minua muka? Minä, joka päinvastoin olen tuntenut semmoista terveellistä vakavuutta itsessäni, siitä lähtien kun opin sinua tuntemaan. On aivan niinkuin tuntisin itseäni paremmin ja selvemmin näkisin, minnekä pyrin. Ethän, Hanna kulta, henno tuommoisten tyhjien mielikuvitusten tähden katkaista niin hellää ystävyyden liittoa kuin meidän?
— On se ollut aikomukseni. Minä tunnen itseni niin ilkeäksi, niin vähän ansainneeksi semmoista ystävää kuin sinä, pelkään myös turmelevani jaloa luonnettasi. Tahdon vetäytyä pois, ennenkuin se käy mahdottomaksi meille kumpaisellekin.
— Mutta nyt sinä et enää tahdo sitä, sano, ettet tahdo! — huudahti
Bella ja kiersi käsivartensa tuon vastahakoisen ystävänsä kaulaan.
— En kyllä tahdo, mutta mahdollista on, että minun täytyy. Etkö luule saattavasi äidillesi paljon levottomuutta, kun olet niin paljon minun kanssani?
— Voi, Hanna, mimmoista sinä saatat uskoa! Äiti, joka niin paljon pitää sinusta! Sinähän et ole koskaan sallinut hänen osoittaa sitä, mutta minä tiedän, että niin on. Kerrankin hän sanoi: Hannalla on niin tavattoman luja ja rehellinen luonto, minä toivon, että hän vaikuttaa erittäin hyvästi sinuun. Juuri niin hän sanoi, jos sitten uskot tai olet uskomatta!
Hannan kasvoissa kuvautui samassa iloa ja epäilystä. Hän ei voinut uskoa niin pian pääsevänsä siitä vaivasta, joka oli niin painanut häntä näinä viimeisinä kuukausina. Ja hän ei uskaltanut antautua toiveisiin, jotka ehkä pian raukeaisivat tyhjään. Mutta Bellan sanoja hän ei kuitenkaan voinut epäillä. Tuo raskas surun taakka alkoi nyt vähitellen tuntua keveämmältä ja lämpöiset tunnevirrat pyrkivät väkisinkin esille. Hän kumartui syvälle alas Bellan käteen tarttuen, — tuohon rakkaaseen käteen, jota hän ehkä kuitenkin vielä saisi pitää omanaan. — Jos vaan tohtisin uskoa sinua! — kuiskasi hän.
— Sen voit, oma ystävä! — Bella hyväili hiljaa hänen tukkaansa. — Oi, Hanna, ole entiselläsi minua kohtaan! Enhän rakasta ketään maailmassa niin paljon kuin sinua.
— Hoi, tytöt! — kuului samassa Berthan raikas ääni. — Mitä ihmettä ja kummaa kuherratte te niin kauan kahden kesken! Tulkaapa nyt kiltisti pitämään meille seuraa! Aina ja Lilli ovat menneet majataloon tilaamaan meille päivällistä, — vatsani on tyhjä kuin munankuori. Verna, — huomatkaa! — me sinuttelemme häntä nyt kaikki, —- rupesi hiukan levolle ja Almalle minulla ei ole juuri mitään sanomista. Jos te ette tule sinne, niin minäkin nukun.
Bella ja Hanna seurasivat häntä hymyillen mäkirinteelle. Verna heräsi samassa ja nousi reippaasti. Hänellä oli reformipuku, joka kauniisti ja luontevasti liittyi hänen soreaan vartaloonsa, lyhyt, väljä hame hiekanvärisestä villavaatteesta ja siihen kiinni ommellut muodikkaat liivit. Päällimmäisenä pieni nuttu, jossa oli tummemmat käänteet ja mukavat taskut. Ei yhtään pitkää alushametta, vaan lyhyet, laajat housut, samasta kankaasta kuin hame, jotka ulottuivat polveen ja joiden jatkona oli pitkät tummanruskeat sukat. Kevyt jockey-hattu, leveällä lipalla varustettu, täydensi puvun, ja kun Verna seisoi siinä niin terveenä ja punaposkisena, käyttäen toista päivettynyttä kättään auringon suojana, näytti hän niin ihanalta, että Berthalta pääsi ihastushuuto: — Taivasten tekijä, Verna, kuinka sievä sinä olet!
— Voi, Bertha, elä sano "taivasten tekijä", — sanoi Bella vakavasti.
— Olethan luvannut sen.