"Rakas Hanna! Vaikk'et tunne minua, tiedät kuitenkin, että minä ennen olen ollut hyvin läheisessä suhteessa äitiisi. Olen kuullut hänen kuolemastaan ja ääretön kaipaus pakoittaa minua nyt tutustumaan hänen tyttäreensä ja uudistamaan niitä muistoja, jotka huolimatta niiden katkeruudesta ovat elämäni suloisimpia. Etkö tahtoisi tulla luokseni joksikin aikaa? Sillä tekisit minut onnelliseksi. Vekseli seuraa mukana matkakustannuksia varten. Minä ikävöin sinua hyvin. Tule!
Äitisi ystävä,
Karin täti."
— En koskaan! — huudahti Hanna ja syöksi paikoiltaan aivan kuin joku lyönti olisi häntä kohdannut. — Koskaan en täytä sen toiveita, joka on saattanut minun äitini niin syvästi kärsimään! En, vaikka hän tarjoisi minulle puolet maailmasta … "Ääretön kaipaus" .. "suloisimpia muistoja"… Uskokoon sitä kuka tahansa muu, vaan en minä! Kahdeksanatoista pitkänä vuotena ei hän ole huolinut tiedustella, oliko äitini elossa vaiko ei, kärsikö hän nälkää, vai viettikö päivänsä ylellisyydessä, ja nyt hän kehtaa puhua "äärettömästä kaipauksesta".
Hanna rutisti kirjeen ja heitti sen uuniin. Sitten pisti hän vekselin uuteen kirjekuoreen ja kirjoitti seuraavan vastauksen:
"Rouva Karin Meilert.
Lähetän vekselin takaisin, koska en aio tulla luoksenne.
Muisto äitini surusta on kuin seinä meidän välillämme.
Hanna Rappe."
Hän kiiruhti panemaan kirjeen kiinni ja viemään sen postilaukkuun, peläten, että jokin saattaisi estää häntä tästä kostamisestaan. Sitten palasi hän työhönsä ja koetti olla oikein ahkera, päästäksensä siten omista ajatuksistaan.
Mutta työ ei sujunut. Mieleen johtui toinen toisensa perästä ne monet katkerat sanat, jotka hänen äitivainajansa oli lausunut ystävästään, — äskeinen kirje, hänen kiivas vastauksensa, hänen oma, muista riippuva asemansa — ja kaikki nämä ajatukset kiihoittivat hänen aivojansa niin, että hän arveli tulevansa aivan kipeäksi. Koneentapaisesti kirjoitti hän puoli sivua, heitti sitten kynän luotaan, sieppasi hattunsa ja meni ulos. Ehkä raitis ilma saattaisi hänet sisälliseen tasapainoon jälleen. Ilta oli tyyni ja kirkas, tuuli lepäsi toimettomana puiden latvoissa eikä pannut yhtään lehteä liikkeelle. Kaste kiilui jo maassa. Joen rannalla istui Eero onkivapa kädessä. Hanna istui hänen viereensä ja sanoi niin huolettomasti kuin vaan saattoi: — iltaa, Eero, onko sinulla toista onkivapaa, niin lainaa minulle, tahtoisin mielelläni onkia hetken.
Eero katsahti häneen iloisesti hymyillen. — Saatte minun, se on kaikkein parhain. Odottakaa, niin panen siihen syötteen!