— Nousehan, Bertha! kello on paikalla puoli yhdeksän. — Bella retuutti Berthaa aikalailla, sillä tämä oli pahimpia "aamutorkkuja", mitä olla saattaa.
— Mmmmm…. kuului vastahakoisesti peitteistä.
Bella ravisteli häntä vielä kerran, vaan ilman seurausta; Bertha oli täydellisesti väliäpitämätön sekä kehoituksista että pistopuheista, uhkauksista ja pakkokeinoista. Vihdoin otti Bella ihan kylmää kaivovettä kuppiin ja kaatoi siitä muutaman tipan Berthan niskaan.
Tältä pääsi nyt nureksiva ääni, ja hän alkoi hieroa silmiään; Bella kiiruhti asettamaan höyryävän kahvikupin hänen nenänsä eteen ja samassa silmänräpäyksessä oli Bertha valveilla. Hän pukeutui, parissa minuutissa, — pesemisestä ja sen semmoisesta hän ei paljoa välittänyt, — ja oli valmis ennenkuin muut.
Sitten pantiin matkalaukut kiinni, yökortterista maksettiin ja vasta puoli kymmenen seudussa oltiin taas matkalla. Päivä tuli yhtä kuumaksi, kuin edellinenkin oli ollut; pöly nousi joka askeleella, ja kaikkialla, jossa tavattiin kaivo, huuhdottiin kasvoja ja kauloja, huolimatta päivettymisestä ja kesakoista.
Hannan yksitoikkoista kesäelämää ei keskeyttänyt juuri mikään muu, kuin joku käynti pappilassa, joka oli pakollinen, koska rovasti oli hänen holhojansa. Omituinen raskas tunne valtasi hänet, joka kerta kun hän astui pappilan sievän valkean aituuksen sisäpuolelle. Tuntui aivan kuin koko maailma äkkiä olisi supistunut ja käynyt niin ummehtuneeksi ja ahtaaksi, että hän ei voinut hengittää. Minkähän tähden lienee niin tuntunut? Rovastin tyttäret, Hulda ja Klara, olivat oikein kilttiä tyttöjä, säälivät Hannaa ja koettivat kaikin tavoin osoittaa hänelle ystävällisyyttä. Mutta Hanna vetäytyi kiittämättömänä pois, kun he koettivat häntä lähestyä ja kieltäytyi itsepintaisesti vastaanottamasta heidän tarjoamiansa kirjoja tai huviretkiä ja sen semmoista. Rovastin tytöt pitivät tätä ujostelemisena eivätkä väsyneet kutsumasta häntä luokseen tai lähettämästä kirjojansa ja marjoja puutarhastaan.
Mutta rovasti ja hänen rouvansa katsoivat häntä tyytymättömyydellä, ja sen hän kyllä tunsi. Heidän vanhentuneet katsantotapansa eivät voineet sopia yhteen Hannan uusien aatteiden kanssa ja hänen esiintymisensä oli heistä epänaisellinen. He tarkoittivat hänen parastansa, sen Hanna kyllä välistä ymmärsi, eivätkä he säästäneet nuhteitaan, kehoituksiaan ja neuvojaan, mutta nämä kaikki menivät hukkaan Hannan itsepäisyyden tähden. Hän ei voinut käsittää, minkätähden hän ei saisi ajatella vapaasti, välttää ihmisiä tai yhtyä heidän seuraansa, aina mielensä mukaan. He taas tahtoivat, että hänen kaikissa suhteissa pitäisi epäillä oman tahtonsa hyvyyttä sekä arvostelukykyänsä ja sokeasti pitää hyvänä ja soveliaana nuorelle naiselle sen, minkä he semmoisena pitivät.
Hanna, jonka ei koskaan ennen ollut tarvinnut moisia siteitä tuntea, oli nyt kuin nuori varsa, joka potkii ja ponnistaa vastaan. Hän ei voinut oikeiksi myöntää vanhusten oikeutettujakaan vaatimuksia, vaan väsyi ja ikävystyi kerrassaan.
Hän oli juuri palanut tuommoiselta pakkokäynniltä pappilassa ja oli tyytymätön ja kapinallinen koko mailmaa vastaan ja kaikkein vähimmin piti hän itsestänsä. Minkätähden eivät ihmiset saattaneet jättää häntä rauhaan? Minkätähden heidän tarvitsi tyrkyttää hänelle kasvatustapaansa, kun hän tahtoi ainoastaan itseänsä hoitaa? Nyt tahtoi hän olla yksinänsä … tai leikkiä Hugon kanssa eli puhella räätälin kyttyräselkäisen Eeron kanssa. Tämä oikein imi itseensä jokaisen sanan ja pakoitti Hannaa ajattelemaan viisailla kysymyksillään. Muut ihmiset saisivat nyt hänestä olla vaikka Siperiassa; hän ei tarvinnut heidän sääliään eikä tahtonut olla heille missään kiitollisuuden velassa.
Hän istui pöydän ääreen jatkaaksensa kirjoitustaan, vaan huomasi samassa kirjeen, joka oli tullut hänen poissa ollessaan. Käsiala oli tasainen ja komea, mutta aivan vieras hänelle. Hän heitti silmäyksen allekirjoitettuun nimeen ja lensi samassa tummanpunaiseksi. Kirje kuului: