— Kantänka! — huudahti Bertha, joka teki kaikki vaikeudet tyhjiksi.
— Minä panen kiitollisuudella maata tähän kyyhkyislakkaan. Voittehan
te nukkua täällä ulkona parven edustalla, jos pelkäätte hyppijöitä.
Onhan täällä eräs avain päänalukseksi ja vanha pieksu peitteeksi.
— Eikö ole yhtään vuoteita tuossa suuressa rakennuksessa? — kysyi
Alma rohkaisten itseään.
— Ei ole, — vastasi tyttö. — Emännällä on vieraita.
Hätä ei tiedä laista ja huomattuansa, että makuusijat parvella olivat jotenkin puhtaat, päättivät tytöt käyttää hyväksensä tarjotuita makuupaikkoja. He kiittivät, käänsivät raidit nurin, ottivat sadeviittojaan peitteiksi ja vaipuivat kohta kauan toivottuun uneen. Ahdasta siellä kyllä oli. Bellalla, joka makasi äärimmäisenä, oli paljas laattia allansa ja pieni olkitukku korvan kohdalla; Alma ja Lilli nukkuivat käsivarret toistensa kaulassa, ja Verna Sommar, joka oli saanut sijansa seinän vieressä, puserrettiin kuin kurkku tämän ja pienen pyylevän Aina Bergin väliin.
Kello 8 aamulla tuli eräs piioista sisälle ja kysyi, eivätkö he tahtoisi kahvia. Viidestä uneliaasta suusta kuului tyytyväinen "kyllä", ja kuudes vastasi pitkäveteisellä kuorsaamisella, jonka saattoi ymmärtää miten tahansa.
— Tuokaa meille kuusi kuppia kahvia, — pyysi Bella, joka yhä oli tulkkina.
Piika nyykäytti päätään. Hän oli jäänyt tarkastelemaan neitosten orressa riippuvien pukujen komeutta. — Mistä ovat neidit saaneet näin kauniita pitsejä? — kysyi hän hypistellen hihan suissa ja kauluksissa olevia koristuksia.
— Helsingistä, josta olemme kotoisin, — vastasi Bella.
— Vai niin kunhan minäkin pääsen palvelukseen sinne, niin ostanpahan yhtä kauniita, — arveli tyttö ikävöimistä osoittavalla äänellä, ja lähti kahvia hakemaan.
— Kas nyt olemme tehneet tuon tytön turhamieliseksi, — sanoi Lilli, miettiväisenä vetäen sukkia jalkaan. Minäpä annan hänelle yhden pitseistäni kiitokseksi yösijasta.