Eero istui aivan hiljaa koettelematta sanallakaan keskeyttää hänen itkuaan. Ehkä tunsi hän, että se teki hyvää. Ehkä liikkui hänessä outo, suloinen tunne ajatellessaan, että hän oli tuon hyvän tytön ainoana turvana tänä surun hetkenä.
Hanna rauhoittui pian. — Olenpa ollut hiukan pahoillani tänään, — sanoi hän ikäänkuin puolustaen itseänsä ja hymyili kyyneleet silmissä. — Nyt täytyy minun lähteä kotiini. Kiitos, Eero, ja hyvästi!
Eero ei ymmärtänyt, mistä häntä kiitettiin, mutta nosti lakkiaan, hiljaa kumartaen.
Ja Hanna meni kotiin heltyneellä mielellä. Nyt katui hän tylyä vastaustaan Karin tädille. Suuttumus häneen pyrki kyllä takaisin tulemaan, mutta hän ei päästänyt sitä sydämmeensä tänään, — tänään, jolloin viaton käsi juuri oli häntä ohjannut oikealle tielle.
Elokuun viimeisellä viikolla soi Hanna itselleen muutamia vapaapäiviä mennäksensä Fågelvik'iin noutamaan Bellaa kouluun. Hän oli tehnyt työtä kuin juhta koko kesän ja arveli nyt ansaitsevansa hiukan virkistystä.
Hänen asunnostaan oli viisi peninkulmaa Bellan kotiin. Mutta mitäpä sen pituisesta matkasta, kun hän tiesi olevansa tervetullut. Hän pani tavaransa matkalaukkuun, jonka postiljooni hyväntahtoisesti lupasi perille viedä, — itse hän meni jalkaisin, säästääksensä rahojaan ja nauttiaksensa enemmän matkastaan.
Oli viileä Elokuun aamu, kun hän alotti matkaansa. Yöllä oli satanut ja tiet olivat vielä kosteat; mutta Hannalla oli nyt uusi mukava pukunsa eikä hänen tarvinnut peljätä likaisia hameen liepeitä. Selässä oli hänellä kontti, semmoinen melkein kuin tavallisilla työmiehillä, ja siihen oli postimestarin rouva pannut voita ja leipää, maalaisjuustoa ja silakoita. Eero oli jäähyväisiksi lahjoittanut hänelle kepin, jonka hän itse oli tehnyt kauniista halavasta, ja hän oli katsellut hänen jälkeensä kauniilla surullisilla silmillään. Hannastakin tuntui ikävältä erota hänestä, — he olivat olleet niin paljon yksissä viime aikoina. Hän lupasi nyt lähettää hänelle oikein hyvän veitsen Helsingistä, niin että hän saattaisi veistämisellä ansaita vähän talvella.
Tiepuolessa oli viljavainioita, joista paraikaa korjattiin myöhistynyttä eloa; välistä vei tie pihamaiden läpi, jolloin Hanna ei koskaan saattanut olla puhuttelematta likaisia lapsukaisia. Vasta päivällisaikana sai hän itsellensä kunnollista lepoa, kuljettuansa seitsemässä tunnissa lähes kolme peninkulmaa.
Päivällisensä söi hän eräässä viidakossa ja pani sitten maata latoon. Tuoreet heinät tuoksuivat väkevästi; ladon vieressä lirisi pieni kirkas puro, jossa hän huuhtoi kuumia jalkojaan. Muutoin oli kaikki hiljaa, niin hiljaa, että hän saattoi ikäänkuin kuulla omia ajatuksiaan.
Tämä hiljaisuus tuntui niin virkistävältä, ikäänkuin hän jo kauan olisi sitä ikävöinyt. Ja kuitenkin oli hän ollut hyvin yksin. Hänen ajatuksensa olivat olleet niin kiinnitetyt siihen työhön, jota hän oli toimittanut, että ne harvoin saivat olla vapaina.