Olikohan se itsekkäisyyttä, että hän niin mielellään oli yksinänsä? Niin ainakin ruustinna sanoi. Hän sanoi, ettei ihminen saa elää vaan itseänsä varten, että hänellä on velvollisuuksia jokaista ihmistä kohtaan, jonka hän tapaa. Sanoi yksinäisyyden saattavan ylpeyteen, laiskuuteen ja muihin hullutuksiin.
Ei, — ei ollut tämä totta. Yksinäisyys oli ollut hänelle paras ystävä, viisain neuvonantaja, taitavin parantaja. Yksinäisyydessä puhui Jumala hänelle ja hänen sydämensä heltyi, ikäänkuin siihen olisi kosketettu pehmoisella, vienolla kädellä, se aukeni kaikelle suurelle ja hyvälle, jota hän saattoi ajatuksillaan käsittää. Jumala oli häntä lähinnä noina yksinäisyyden hetkinä ja taivutti nöyryyteen paljon paremmasti kuin ihmisten sanat. Yksinäisyys oli kuin virkistävä kylpy, joka huuhtoi pois matkan kuumuuden ja pölyn.
Kesken ajattelemisen nukkui hän ja makasi kotvan aikaa. Kun hän heräsi oli kello 6 eikä hän siis voinut päästä perille enää sinä iltana, niinkuin oli toivonut, koska pimeni jo 8 aikaan. Hän päätti sentähden kulkea vielä yhden peninkulman ja sitten jäädä jonnekin yöksi sekä varhain aamusella kiiruhtaa Bellan luo, joka ei ollenkaan tietänyt häntä odottaa.
Kello oli puolivälissä yhdeksän, kun hän saapui erääsen taloon, johon hän päätti jäädä yöksi. Hän sai siellä pienen ummehtuneen kamarin tuvan takana, jossa neljä miestä ja kolme vaimoihmistä kuorsasi, toinen toistaan pahemmin. Saipa vielä kissan makuutoverikseen ja lisäksi muita kutsumattomia vieraita, jotka vihdoin tekivät vuoteen niin ahtaaksi hänelle, että hän harmissaan hyppäsi laattialle, pukeutui ja pitkin askelin kiiruhti ulos väellä täytetyn, pahalle haisevan tuvan läpi.
Lopun yötä istui hän, isoon huiviin käärittynä, eräällä vuorella, josta näki auringon nousevan kimaltelevan järven yli.
Juotuansa 6 aikaan kupin väkevää sikurikahvia jatkoi hän iloisesti kulkuansa. Hänellä ei ollut lainkaan lauluääntä, mutta nyt hänen teki mieli laulaa, sillä kaikki tuntui niin keveältä ja iloiselta. Välistä vaan kävi hänen mielensä surulliseksi, kun hän muisti Karin tätiä, mutta nyt hän ei tahtonut häntä muistella, —- hän tahtoi vaan olla iloinen.
Kello 8 näki hän Fågelvikin herraskartanon iloisesti pilkistävän koivujen takaa. Hetken perästä oli hän jo portin luona, jonka hän aukaisi näkemättä ketään ihmistä. Keittiön edustalla seisoi vanha Leena vaatteita harjaten. Hän oli vähällä pudottaa harjan käsistään, kun hän näki Hannan, joka nauraen nosti sormensa huulilleen.
— Missä on Bella? — kuiskasi hän.
— Herranen aika, kuinka hyvä mieli Bellalle nyt tulee! — Missäkö on?
Uimassa se on paraikaa. Hanna menee vaan suoraa päätä uimahuoneelle.
Hanna hiipi hiljaa ja nopeasti alas rantaan ja sisään uimahuoneesen. Ei näkynyt siellä muuta Bellasta kuin hänen jokapäiväinen verhonsa. Mutta vähän matkaa rannasta näkyi eräs ruskea kiharapää keinuvan veden pinnalla ja laineet sen edessä jakaantuivat kiiltäen ja leikkien.