Hanna näytti yhtä tyytyväisenä uutta pukuaan, joka pääasiassa oli samanlainen kuin Bellan. Se kaunisti häntä, koska hänen pitkä hoikka vartalonsa siinä näytti kehittyneemmältä. Hän teki hyvillä mielin muutamia voimakkaita liikkeitä näyttääksensä Bellalle, ettei puku häntä millään tavalla vaivannut tai ahdistanut.
Laiturilla hyökkäsivät Lulle ja Liisi heitä vastaan ja olivat repiä Hannan palasiksi, saadaksensa hänestä osan itsekukin. Mutta koska aamiainen oli valmis, täytyi heidän rauhoittua ja lohdutukseksi luvattiin heille huviretki jälkeen puolen päivän.
Puolenpäivän aikaan istuivat Hanna ja Bella mäkirinteellä lähellä rantaa. Paljon oli heillä nyt puhumista. Bella kertoi lopun jalkamatkasta, jota oli kestänyt kolme viikkoa.
— Kuinka kesti Alma kaikki vaivat "leikattuine" jalkoinensa? — kysyi
Hanna hymyillen.
— Varsin hyvin. Hän kävi yhä uljaammaksi. Ja hän on tullut niin hyväksi, tiedätkö, aivan toisenlaiseksi kuin ennen. Samaten Lilli. Luulenpa, että heistä alkaa tulla hyviä ystäviä.
— Entä Aina?
— Niin … Aina … enpä oikein tiedä! Hän on niin epätasainen. Pelkään, ettei hän voi pitkäksi aikaa innostua mistään asiasta. Voimistelu, joka oli häntä hurmannut viime talvena, on hänelle nyt aivan vieras asia. Yksin Verna Sommarkin on hänestä nyt ihan tavallinen ihminen vaan.
— Minustakin on tuntunut, ettei hänessä ole kestävyyttä, — sanoi
Hanna, — vaan ehkä se tulee aikaa myöten, — hän on vielä niin nuori.
— Bertha on, tiedätkö, oikein reipas tyttö, jospa vaan hiukan useimmin muuttaisi nenäliinoja. Hänestä tulee ihan varmaan apteekkari. Jokaisessa lepopaikassa saimme me odottaa häntä, syystä että hänen täytyi tehdä kokeita voiteillaan ja rohdoillaan. Milloin tarjosi hän meille viinasta ja mustan viinamarjapensaan lehdistä tehtyä sekoitusta, milloin voidetta suojaamattomasta voista, johon hän oli pannut kaikenmoisia maustimia. — Hanna kuunteli innostuneena, mutta vähitellen muuttui hän niin vakavan näköiseksi, että Bella huomasi sen.
— Mitä sinä ajattelet, Hanna?