— Minä ajattelen, että minun täytyy uskoa sinulle jotakin, … josta et tule iloiseksi.

Bella katseli häneen levottomasti, mutta kun Hanna kertoi, että hän oli saanut kirjeen rouva Meilertilta, löi hän kätensä yhteen.

— Oi, kuinka hauskaa! Sinun äitisi…

— Ei ollenkaan hauskaa, — keskeytti Hanna äkkiä. — Ja minä annoin hänelle semmoisen vastauksen, jota sinä et varmaan olisi hyväksynyt.

Hän kertoi koko tapauksen, sekä senkin kuinka hän jälestäpäin oli katunut. — Kyllä minä tiedän, kuinka sinä olisit tehnyt, — lisäsi hän, — mutta minä nyt en missään tapauksessa voi olla kuin sinä.

Bella näytti miettiväiseltä. — Minä olisin sinun sijassasi kirjoittanut uudestaan. Olisin sanonut, etten suinkaan aikonut häntä loukata.

— Silloinpa en olisi puhunut totta. Tiesin koko ajan aikoneeni loukata häntä oikein tuntuvasti.

— Oi, Hanna, sinä joka aina niin lujasti tahdot tehdä, mitä on oikein.

He istuivat ääneti. Leena, joka tuli kutsumaan päivälliselle, tarttui hetkeksi suusta kiinni. Hän pudisteli päätään Hannan uudelle puvulle.

— Huomaanpa, että Hanna on tullut yhtä hupsuksi kuin Bellakin, — sanoi hän. Kun nyt olette tehneet itsestänne puoleksi poikia, vaikka olisitte voineet olla söötiä ja nättiä fröökinöitä! Ette te ikinä saa sulhaisia, lapsikullat!