Hän kosketti huulillaan Bellan hiuksia ja meni tiehensä puoleksi uholla, puoleksi itkien.
Koulussa vaihteli mielentila aina sen mukaan, mitä Bellasta kuultiin. Joka päivä sai Hanna vastata moniin ystävällisiin kysymyksiin ja aikoja ennen kuin Bella sai mitään tietää ulkomaailmasta, tulvaili hänen huoneesensa kirjelippuja, kukkia tai sieviä pieniä käsitöitä, helläsydämmisten toverien antamia.
— Tuntuu aivan kuin nappi puuttuisi takista, kun Bella on poissa, — oli Berthalla tapa sanoa, — ja juuri se nappi, joka paraiten suojeli kylmältä — täällä luokalla. —
Niinä päivinä, jolloin Bella oli parempana ja Hannan levottomuus hänen suhteensa väheni, täytyi hänen yhä useammin muistella Karin tätiä. Hän tunsi, että hänen kuitenkin kerran täytyisi mennä tämän luo, ei ulkonaisista syistä, vaan omantunnon pakosta, ja jota enemmän hän viivytteli sitä enemmän hän ylenkatsoi omaa käytöstään. Hänellä ei muuten ollut tapana vitkastella, kun joku asia kerran oli toimitettava. Ainoa, millä hän voi itseänsä puolustaa, oli se, ettei hän tahtonut mennä semmoisella sydämmellä, joka oli täynnä vihaa ja leppymättömiä tunteita, niinkuin hänellä yhä vielä oli.
Vihdoin kävi tuo itseensä tyytymättömyys hänelle niin kärsimättömäksi, että hän päätti heti mennä rouva Meilertin luo, maksoi mitä maksoi. Adressikalenterista löysi hän helposti hänen osoitteensa ja meni kenellekään mitään sanomatta hänen luoksensa eräänä päivänä.
Kovasti sykki Hannan sydän, kun hän seisoi huoneen edustalla, mutta hän koetti näyttäytyä levolliselta astuessaan portaita ylös. Nämä olivat matalat ja mukavat, mutta Hanna oli kuitenkin aivan hengästynyt ylös päästyään. Mutta täällä tunsi hän taas niin suurta vastenmielisyyttä ja vastustamatonta halua päästä pakoon, että hän kääntyi takaisin ja melkein juoksi alas kadulle. Kuitenkin hävetti häntä sitten taas, hän reipastui, koetti ajatella Bellaa ja kääntyi rohkeasti takaisin sekä soitti kelloa.
Palvelustyttö aukaisi oven. — Kyllä, rouva Meilert oli kotona. —
Tehkää hyvin, käykää sisälle.
Hanna jäi kuitenkin etehiseen, sillä aikaa kun tyttö meni rouvalle ilmoittamaan. Salin ovesta näki hän tauluja, kasveja, mattoja ja uutimia. Jospa Karin täti ei ollut onnellinen, niin oli hän ainakin rikas. Tämä tuntui Hannasta ikävältä, paljon vaikeampi ja tarpeettomampi oli hänestä nyt anteeksipyyntö. Ja kun hän vertasi tätä ylellisyyttä äitinsä köyhyyteen, yltyi hänen vastenmielisyytensä.
Palvelustyttö kääntyi takaisin ja pyysi häntä astumaan sisään. Hän heitti hiukan halveksivaisen katseen Hannan köyhään pukuun. Mutta hän ehkä kuitenkin arvasi, ettei Hanna ollut tuommoinen tavallinen avunpyytäjä, joita talossa niin paljon kävi, — sillä hän auttoi kohteliaasti päällysvaatteet Hannan päältä.
Rouva Meilert istui kirjoituspöytänsä ääressä, mutta Hannan sisään astuessa nousi hän siitä. Hän oli pitkä ja suoraselkäinen, tukka harmahtava, kasvonpiirteet kauniit, mutta ankarat. Hän tervehti Hannaa jotenkin kylmästi ja pyysi istumaan.