Hanna jäi kynnykselle seisomaan.
— Minä olen Hanna Rappe, — virkkoi hän ja tunsi veren nousevan poskilleen, eikä voinut estää hämilleen joutumistaan. — Olen tullut anteeksi pyytämään epäkohteliaasta kirjeestäni.
Ilon säde kirkasti hetkeksi rouva Meilertin ankaroita kasvonpiirteitä, mutta hän voitti tunteensa ja tuli jälleen kylmäksi. Tämä rauhoitti Hannaa. Hän oli odottanut kyyneltulvia ja syleilyksiä, ja semmoista hän ei voinut kärsiä. Rouva Meilert katsoi häneen tarkkaan.
— Annapahan nähdä, — sanoi hän — oletko äitisi tytär… Ehkä silmät ovat hänen, mutta hänen katsantonsa oli vienompi, ystävällisempi… Hänen äänensä värähti. Hanna katsoi häntä suoraan silmiin. — Niin, — lausui hän, — saattoi olla, ennenkuin surut tekivät hänen luontonsa kovaksi. Sanotaan, että minä ulkomuodoltani olen isääni, sisällisesti äitiini.
Rouva Meilert asetti hänet hiljaa sohvaan viereensä. — Puhu hiukan äidistäsi, hänen viimeisistä hetkistään. Et voi aavistaa, kuinka kallis hän kerran oli minulle.
Hanna hymyili katkerasti. — Ja kuitenkin saatoitte hyljätä hänen! Annoitte hänen yksin taistella elämän taistelua, köyhänä, sairaana, pettyneenä kaikissa toiveissaan niiden suhteen, joita hän oli rakastanut.
— Niin, näetkö, olin loukattu sisimmässä sydämmessäni. En voinut suoda sitä anteeksi, että hän, hyljäten ihanteensa, meni miehelle, joka ei edes ansainnut hänen kunnioitustaan. Minusta hän silloin alensi itsensä niin, että minun täytyi työntää hänet luotani, vaikka sydäntä kirveli…
— Unhotatte, että hän rakasti isääni; olkoon se hänen puolustuksenansa.
Rouva Meilert katsahti ylös. — Ei, — sanoi hän kiivaasti, — ei rakkauskaan voi kaikkea puolustaa. Minä en koskaan voinut oikein uskoa, että hän todellakin rakasti isääsi; siihen tämä oli liian paljon häntä alempana. Mutta jos niin oli laita … no, silloin en ymmärrä ihmissydämmen oikkuja! Nainen, niin oikeutta harrastava, helläsydämminen, kaikille suurille aatteille altis, kuin äitisi, … ja isäsi! Hengettömämpää, tyhjempää, hengen ja ruumiin puolesta elähtyneempää olentoa en ole koskaan nähnyt. Mutta suo anteeksi, — ehkä loukkaan sinua?
— Oi, — kuului Hannan lyhyt vastaus, — isäni suhteen minulla ei ole minkäänlaisia tunteita.