— No niin, ymmärräthän, miltä tuntui nähdä ystävän, jota rakastin enemmän kuin itseäni, heittäytyvän moisen miehen syliin! Minä olin epätoivossa ja katkaisin kaikki suhteemme. Sitten tuli hänen rangaistuksensa. Hän tuli onnettomaksi ja hyljätyksi, ja nythän minun olisi pitänyt anteeksi suoda. Mutta minä en voinut sitä, se tuntui ikäänkuin minun samassa olisi täytynyt luopua omista periaatteistani, varsinkin jos olisin ottanut ensimmäisen askeleen. Jos hän olisi tullut minun luokseni…
— Saatoitteko todellakin sitä uskoa sen kirjeen jälkeen, jonka te kirjoititte hänelle hänen hääpäivänänsä? — Hannan posket hehkuivat. — Se kirje oli omiansa sammuttamaan viimeisenkin ystävyyden kipinän.
— Vai niin, sinä olet lukenut sen! No, — olenhan sitä katunut tuhannen tuhatta kertaa. Olisin voinut luopua koko omaisuudestani, jos se vaan olisi ollut kirjoittamatta. Minä tiesin, että hänen sydämmensä murtuisi siitä, ja kuitenkin kirjoitin sen, hillitsemättömässä tuskassani. Minulle oli silloin jonkunmoinen lohdutus siitä, että sain tehdä aukon meidän välillemme niin laajaksi, kuin suinkin voin.
Kun minä kuulin, että hänen miehensä oli hänet hyljännyt ja että hän oli muuttanut pois pienen lapsensa kanssa, silloin pyrki sydämmeni hänen luo koko entisellä hellyydellään. Mutta luuletko saattaneeni lähestyä häntä, luuletko, että olisin voinut pyytää anteeksi? Ei, siihen olin liian itsepintainen ja kova. Tahdoin pakottaa häntä ensin tulemaan minun luo. Mutta hän ei tullut, ja minä kuulin, että hän kärsi nälkää. Rauhoittaakseni omaatuntoani, lähetin hänelle sittemmin vuotuisesti pienen rahasumman sinua varten…
— Tekö sen lähetitte? — keskeytti Hanna, punastuen pahasta mielestä.
Niihin rahoihin hän ei koskaan kajonnut.
— Se oli hänen kaltaista, — virkkoi rouva Meilert hymyillen tuskin nähtävästi. — Hänhän aina oli tahtonut tulla omin voimin toimeen. Hän oli yhtä ylpeä kuin minäkin, ja se teki meidät kumpaisetkin onnettomiksi. Sillä aikaa, kun hän kulutti itseänsä kovalla työllä, jota huonosti palkittiin, menetin minä aikani lukemattomissa huvituksissa, unhottaakseni sisällisen tyhjyyden. Kumpainenkaan meistä ei koettanut toista lähestyä, ja kuitenkin olisi tämä pelastanut meidät molemmat.
Kun olin tullut 30 vuoden vanhaksi tuntui minusta elämä ihan arvottomalta. En ollut itse onnellinen, enkä elänyt kenenkään onnea varten. En ollut oppinut mitään semmoista, joka olisi tehnyt minut mahdolliseksi alkamaan jotakin itsenäistä työtä, minua oli vaan kasvatettu elämästä nauttimaan. Tähän surun ja tyhjyyden aikaan tapasin minä miehen, joka kauan oli rakastanut minua hiljaisuudessa, uskollisesti ja puhtaasti ja … me menimme yhteen. Hänellä oli harvinaisen jalo luonne. Kuinka paljosta tulee minun häntä kiittää! Hänen ansionsa se oli, etten tykkänään vaipunut raskasmielisyyteen ja hänen ainainen, sydämmellinen toivomuksensa oli, että minä taaskin lähestyisin äitiäsi ja tulisin onnelliseksi… Mutta — minusta oli tämä nyt jo mahdotonta, tie välillämme oli kasvanut umpeen, sitä peitti korkea, kietova ruoho, me emme voineet enää saavuttaa toisiamme.
… Viisi vuotta vaan kesti avioliittomme, minä kadotin tuon uskollisen toverini ja seuraavana vuonna saapui minulle tieto äitisi kuolemasta.
Rouva Meilert oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä ja Hanna luuli hänen itkevän. Outoja tunteita liikkui nuoressa tytössä, kuunnellessaan toisen puoliääneen lausumaa tunnustusta. Hanna tunsi vielä katkeruutta äidin kohtalosta, mutta myöskin suurta sääliä tätä suurta, hillittyä surua nähdessään. Ja hän tunsi vavahtavansa ilosta, huomatessaan Karin tädissä semmoista, jota hän saattoi ymmärtää ja suoda anteeksi.
Rouva Meilert nosti jälleen päätään. Hän ei ollutkaan itkenyt, mutta hänen silmänsä ilmoittivat semmoista kärsimystä, jota Hanna ei vielä ollut kenessäkään nähnyt. He istuivat nyt kauan aikaa ääneti. Hanna ei uskaltanut kömpelöllä sanalla häiritä sitä; hän odotti, että toinen rauhoittuisi, ennenkuin hän rohkeni osoittaa sitä myötätuntoisuutta, joka täytti hänen sydämensä. Hän oli nähnyt paljon surua, oli ikäänkuin kasvanut surun polvella ja oli sille kuin vanha tuttu, vaikkei itse ollut sitä kokenut muuten kuin kaikuna muiden sydämmistä. Mitä oli hänen levottomuutensa Bellan tähden verrattuna tämmöiseen katkeraan, kalvavaan tuskaan? Hänen oli vaan vieno, puhdas suru, vapaana katumuksesta ja omantunnon vaivoista; siinä oli myös vielä toivoa ja pelonsekaista luottamusta siihen voimaan, jolle kaikki on mahdollista.