Alkoi jo tuntua ikävältä ja levottomalta. Olisiko hän jo ennättänyt kadulle, — olihan hän ihan äsken hänen vieressään! Vaan mielelläänhän se aina meni löytöretkille! Voi, ettei hän ollut häntä paremmin hoitanut. Täytyi mennä häntä kadulta hakemaan, mutta — miltä suunnalta? Epätietoisena seisahtui hän portissa Bulevardikadulle päin, kun samassa näki Fritz Amatuksen, joka pitkin askelin tuli häntä vastaan.
— Fritz, — huusi hän hätäisesti, — tule auttamaan minua Dan'ia hakemaan! Hän on eksynyt jossakin täällä läheisyydessä… hän ei ole voinut kauas ennättää.
— Elä näytä niin surkealta, kyllä minä hänet hankin käsiisi, — vakuutti Fritz, ja unhotti samassa että hänen olisi pitänyt mennä luokkatoverien kokoukseen, jossa tärkeitä asioita keskusteltiin.
He menivät eri suunnille, hakien ja kysellen. Pullosen vaimo, joka tuli kirkosta, sai tietää onnettomuuden ja juoksi miltei itkien talosta taloon hakien lemmikkiään.
— Oletteko nähneet pientä poikaa harmaa lakki päässä ja punaiset sukat? — kysyi hän jokaiselta vastaantulijalta. Toiset vastasivat ei, toiset luulivat nähneensä, eikä hän siitä tullut hullua viisaammaksi.
— Ei hänen päällensä vaan liene ajettu, — arveli hän kauhistuneena, muistellen kuinka monessa pienessä vaarassa poika jo oli ollut. Kadun kulmassa huomasi hän sitten poliisin ja riensi hänen luokseen.
— Onko poliisi nähnyt että jonkun pienen pojan päälle juuri ikään on ajettu? — kysyi hän, itku kurkussa. — Hänellä oli harmaat sukat ja punainen lakki… eikä… olen ihan höperönä, harmaa oli lakki ja sukat punaiset ja lämmin palttoo ja… eikö poliisi ole häntä nähnyt?
— Mikä poika se oli?
— No, se oli minun ottopoikani ja nimensä on Daniel ja harmaa lakki hänellä oli…
— Olenhan minä nähnyt montakin harmaata lakkia, mutta sitä en tiedä olivatko sukat punaiset? Kysykää vahtikonttoorilta!