Näytti siltä kuin Dika täti olisi ollut oikeassa ja kaikki ollut sattumalta vaan, sillä vaimoa ei näkynyt enää koko viikon kuluessa. Ja tilhiläiset, joille asia oli uskottu, olivat ihan pettyneitä toiveissaan, kun eivät päässeetkään minkäänlaisen suurenmoisen salaisuuden perille.
Eräänä sunnuntai-iltapäivänä kun Pullosen vaimo oli kirkossa, oli Spirea ottanut pienen Dan'in mukaansa kävelemään. He istuivat hetkeksi vanhan kirkon puistoon, jossa oli paljon leikitteleviä lapsia, Dan viihtyi siellä varsin hyvin, pyöri kuin pallo ventovierasten ihmisten jaloissa, juoksi kaikkien koirien perään ja kaiveli kuoppia käytäviin pienellä lapiollaan.
Päivä oli ollut lämmin ja kirkas; aikaisin laskeutuva aurinko oli jättänyt jälkeensä ruusuisen valon, jota vasten kuvastuivat niinipuiden ja vaahteroiden paljaat oksat. Se maalasi vanhan puutemppelin ikkunoita, joista taas kaasuvalo loisti ja urkujen ääni tunkeutui aina väliin ulos, kun ovissa kulki kansaa.
Spirea hengitti pitkään ja nautinnolla raitista syysilmaa. Hänellä oli ollut paljon työtä tällä viikolla ja hän oli istunut paljon huoneessa. Hän hymyili Dan'ille, joka kokoili kahisevia lehtiä pienellä lapiollaan ja kantoi niitä yksitellen hänen istuimensa alle.
Lapion oli Fritz Amatus hänelle vuollut. Harmaan villalakin oli Svante tehnyt; lämpimän palttoon oli hän itse Dika tädin avulla ommellut; sukat olivat Effin tekemät ja esiliina Kamillan. Niin, melkein kaikki, mitä pienokaisen päällä oli, olivat hänen rakkaitten tilhiläistensä antamat. Spirean katse lepäsi hellänä heidän löytämässään pikku aarteessa.
Sillä välin katseli hän hajamielisesti edes takaisin kulkevia ihmisiä. Muutamilla oli yhä kiire, eivät saaneet edes lepopäivänä rauhaa. Toiset kulkivat verkalleen ohitse, nauttien niinkuin hän illan kauneutta. Alkoipa jo kirkosta tulla ihmisiä yksitellen virsikirjat kädessä. Spirean piti täällä odottaa Pullosen vaimoa, itse piti hänen mennä erään toverinsa luo.
Hänen ajatuksensa kääntyivät kouluun ja tovereihin. Viimeistä vuotta kävi hän nyt koulua; ensi vuonna tähän aikaan istui hän kotona auttamassa äitiä pienten veikkojen hoidossa. Mutta mitä sitten tulisi?
Sitä hän mielessään kyseli, ei kuitenkaan levottomasti, mutta ihmetellen vaan. Tiesihän hän, että elämä hänellekin toisi jonkun tehtävän, jonkun päämaalin…
Mutta minnekä oli Dan joutunut? Hän säpsähti ja kääntyi äkkiä. Voi sitä pientä veijaria, joka ei koskaan saattanut pysyä yhdessä kohti! Nyt häntä taas ei näkynyt ja Spirea juoksi levottomana edes takaisin pensaiden välissä, siinä toivossa, että hän olisi jossakin piilosilla.
Hän huusi monta kertaa: Dan! Dan! Mutta ei mikään pieni ääni vastannut.